Näin kesällä moni tekee shoppailureissuja Tukholmaan, joten ajattelin vinkata yhdestä kivasta uudesta putiikista, joka on avattu kevään aikana Mood -shopping galleriaan. Club Monaco on juuri oikea paikka niille, jotka tykkäävät laadukkaista materiaaleista, klassista “räätälöidyistä” leikkauksista ja naisellisesta tyylistä, joka vie ajatukset varakkaaseen Keski- ja Etelä Eurooppaan, huvijahdeille, marmoripäällysteisille bulevardeille…

Tukholman Club Monacossa on saatavana ainakin toistaiseksi vain naisten mallistoa, mutta tutustumisiltana paikalle oli hankittu liuta hyväkäytöksisiä nuoria miehiä pitämään huolta kaikkien viihtyvyydestä.

Club Monaco on alunperin amerikkalainen merkki, mikä tekee “välimerellisestä” tyylistä aavistuksen virtaviivaisempaa, ehkä jopa sporttisempaa. Kaikkea krimskramssua ei tietoisesti yritetäkään välttää (ihanaa, sanoo liikaan minimalistisuuteen kyllästyneenä hän!), mutta monet leikkaukset ja maskuliinisten elementtien käyttö kavaltaa kyllä, ettei tässä mistään monacolaisesta firmasta ole todellakaan kyse.

Oltiin Karkin kanssa aika harakoita ja himoittiin ankarasti kaikkea bling-blingiä. Sen verran Glitteriä korkeampi hintataso tuolla on, että ihan vaan ex-tempore ei tullut tehtyä hankintoja. Tosin taidetaan olla molemmat aika surkeita heräteostosten tekijöitä – ja parempi niin nyt, kun putiikki on vain pienen tunnelbana-matkan päässä.

Ellen hurmaava Emma Elwin emännöi tutustumisiltaa. Mekko on tietty Club Monacon valikoimista ja aivan erinomainen vaihtoehto, jos haluaa vilauttaa vähän paljasta pintaa, mutta nyt taas niin hot napapaita tuntuu vähän turhan haastavalta.

Vedenvihreän, taivaansinisen, kullan ja kerman sävyjä höystettynä lämpimällä korallilla. Kyllähän näihin on helppo ihastua..

Mintun illan asu oli saman päivän toimistoasu. Tutusmisillasta ei ole kuin viikon verran, mutta silloin nahkatakki oli vielä ihan pakollinen asuste. Täytyy toivoa, että nyt jo peräti muutaman päivän jatkunut kesähelle pysyisi vaikka nyt tuonne elokuun loppuun. Olisi ihan jees. Haha!

• housut, Mintun ompelimo
• t-paita, H&M
• rotsi, Acne
• kengät, Moheda
• laukku, Marc by Marc Jacobs

Pikkuriikkiset minisuloiset hampurilaiset <3 <3

Karkki löysi Club Monacolta aivan ihanan lierihatun! Mistä ihmeestä muuten johtuu, että joillekin tuntuu sopivan kaikki maailman päähineet?

Tässä samalla esittelyssä myös Karkin illan asu. Shortsihaalarin päällä oli vielä ihana Diane von Furstenbergin neuletakki (näkyy kuvan alareunassa mytyssä lattialla…), mutta sitä ei nyt haluttu kuvaan. Hellehatun kanssa rimmaa parhaiten paljaat olkapäät – niin se vaan on.

• jumpsuit, Forever21
• ballerinat, Rizzo

Ensivaikutelma Club Monacosta on oikein positiivinen. Hintataso on samaa luokkaa kuin esim. Karen Millen – eli ei ihan sieltä kaikkein edullisemmasta päästä, mutta ei mikään huippukallis kuitenkaan. Suurin osa vaatteiden  materiaaleista on pääosin luonnonkuituja, puuvillaa, silkkiä ja kashmiria sekä nahkaa ja myös työn laatu vaikutti oikein hyvältä. Muutamaa jakkua sovitin ja Karkki yksiä housuja. Kaavoitus vaikutti aika niukalta, eikä Karkki ollut täysin vakuuttunut housujen istuvuudesta muutenkaan. Toisaalta harva kai tuon tyyppisiä vaatteita sovittamatta ostaisi.

Itse aion mennä ehdottomasti paremmalla ajalla tutustumaan tarjontaan, kun haluan hankkia hyvin istuvan jakun tai jonkun kivan mekon.

“Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta”.

Sitaatti on jonkun suomalaisen julkkispsykologikirjailijan sanomisista vuosien takaa; en valitettavasti muista enää kenen (varmaankin se Virtahepo olohuoneessa -tyyppi). Ihanan lohduttavasti sanottu. Onnellisen lapsuuden voi saada vaikka nyt. Sillä ei tietenkään voi korvata oikeassa lapsuudessa mahdollisesti koettuja kamaluuksia tai olennaisia puutteita. Mutta että koskaan ei ole myöhäistä saada siihen rinnalle onnellisen lapsuuden kokemuksia.

Ei niin, että itselläni – normaalin avainkaulalapsi -lapsuuden eläneellä – olisi mitään omakohtaisia kokemuksia sen paremmin kamaluuksista kuin henkisen tai fyysisen hyvinvoinnin puutteestakaan.

Tällaisia kuitenkin aloin ajatella, kun huomasin, että rakkaan Peetun kotiinpaluu sai aikaan spontaanin parin päivän blogiloman. Pahoitteluni kaikille, että eiliseksi lupailemani “The Happiness Project” -postaus tuleekin vasta tänään – ja tällaisen lapsuus-pohdiskelun muodossa. En vain ole kertakaikkiaan raaskinut hengata koneella, kun kahvipavuksi paahtunut surffitukkainen kaksikymppiseksi varttunut lapsukaiseni on vihdoin taas saman katon alla.

Reissujutut tulevat ryöpsähdyksittäin epäkronologisessa järjestyksessä, aussisloganein höystettynä. Jossain vaiheessa vilahtaa kuva nauravasilmäisestä pojasta, joka kuulemma juuri tällä hetkellä varailee lentolippuja loppukesäksi Tukholmaan. Ei – tämä ei ole minun lapsuuttani, eikä hänenkään, mutta olen niin onnellisen kiitollinen jokaisesta sekunnista, etten ikinä arvannutkaan.

Tehdä enemmän asioita, joista tykkää, pitää enemmän hauskaa. Nauttia lapsuudesta vaikka olisi jo aikuinen. Tehdä hyviä valintoja oikeilla hetkillä. Esimerkiksi jättää tietokoneella roikkuminen silloin, kun ympärillä tapahtuu ehkä jotain ainutlaatuista. Ja onhan se ainutlaatuista, kun ympärillä pörrää yksi kuplivan iloinen (ja jet lagissaan kiukutteleva) maailmanmatkaaja ja toinen siskoaan kipeasti kaivannut muuttolaatikoitaan pakkaava nuori nainen.

Hengailtiin tänään koko helteinen päivä brygganilla, nautittiin auringosta ja kikateltiin ihmisille (oletteko huomanneet, miten hassulta viimeisillään raskaana oleva nainen voi näyttää hellevaatteissa!?). Kotona laitettiin (Peetu laittoi) ihanaa ruoka, istuttiin partsilla syömässä, juttelemassa, suunnittelemassa ja parantamassa maailmaa, kunnes viimeisetkin auringonsäteet katosivat vastapäisen talon taakse.

Tällaisen päivän, nämä tunteet ja koko fiiliksen haluan pakata vaaleanpunapallolliseen silkkipaperiin ja ottaa matkaevääksi onnellisuuden metsästykseen. Aina ei paista aurinko, aina ei yhdessäolo ole leppoisaa. Pieni kipinöinti kuuluu toki elämään, mutta että oppii tunnistamaan hyvät hetket ja osaa pysähtyä niihin. Priceless.

Kaikilla ei ole ollut tuuria saada onnellisen lapsuuden lottovoittoa. En pysty kirjoittamaan tänne ainuttakaan esimerkkiä luottavaisesta pienestä ihmisestä, jonka elämän ensimmäisistä vuosista tulee painajaista piittaamattomien, julmien tai vain yksinkertaisesti pahojen aikuisten vuoksi. Pelkkä ajatuskin saa voimaan fyysisesti tosi huonosti. Lisäksi sitten kaikki ne lapset, joiden lapsuutta varjostaa köyhyys, puutteelliset olot, sairaudet.

Tuntuu vaikealta ajatella, että lasten oikeus lapsuuteen ja täysiin ihmisoikeuksiin ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikkialla tai kaikille.

Haluan ajatella, että Childhood Foundationin kaltaiset järjestöt pystyvät auttamaan ja antamaan uuden mahdollisuuden vaikeissa oloissa eläville lapsille. Tiedän toki, että yksi rannekoru ei paljoa maailmaa muuta. Kieltäydyn kuitenkin olemasta niin kyyninen, että ajattelisin, että millään ei ole mitään väliä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Siitä lähdetään.

Kaikki varmaan jo ihan malttamattomana odottaa tietoa siitä, mitä me Karkin kanssa oikein löydettiin sieltä Acnen Sample Salesta. Oltiin reippaana jo ennen tuntia ennen ystiksen alkua oven takana kolkuttelemassa. Matkalla ehdin kyllä ajatella jo moneen kertaan, että onko tässä nyt mitään järkeä, mutta perille päästyä huomattiin, että jonoa oli ehtinyt kertyä jo ihan kiitettävästi. Odotus palkittiin ja tyylikkäisiin pytoninvihreisiin silkkiliehuhousuihin, vyötärömittaiseen mustaan bikeriin ja pilotti-silmälaseihin sonnustautunut napakka blondi alkoi päästää jonoa sisään jo reilu parikymmentä minuuttia etuajassa.

Melko pikkuisessa putiikkitilassa säilyi yllättävän asiallinen meininki, vaikka hetkeksikään ei kyllä voinut irrottaa otettaan asioista, jotka ehkä kuvitteli haluavansa. Sen verran haukkana shoppailuväki sentään oli.

Kasasin käsivarsilleni hillittömän vuoren kampetta, mutta aika pian hoksasin, että about kaikki on mallikokoa (sampleissa ei useinkaan ole mitään lappuja – niinkuin ei näissäkään), mikä Acnen tapauksessa tarkoittaa vähintään size 00 tai 000 kokoluokkaa. Jopa Karkin mallintöitä tekevä kaverikin joutui toteamaan useimmat mekot liian pieniksi – eli eipä meillä normaalimmilla ollut mitään jakoa. Farkkuja olisi ollut vaikka mitä malleja, kokoja ja pesuja, mutta niihin en jaksanut ryhtyä.

Kenkiä, laukkuja, huiveja, hattuja, aurinkolaseja ja muita asusteita oli aika paljon, mutta hintataso oli sen verran korkea, että mitenkään ei voinut heittäytyä ihan hurvittelemaan, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli. Pikkuisen – tai oikeastaan aika tosi paljon – jäi harmittamaan, että järkevyys-Minttu isku taas kaiken hurlumhein keskellä. Löysin nimittäin juuri omaa kokoani olevat tajuttoman makeat hopeiset Pistol-nilkkurit (siis sellaiset “oikean hopeiset” eikä tummat “gun metal”, joita nyt on myynnissä) ja jätin ne sitten fiksuuspuuskassani ostamatta!! FAIL!

Okei. Ehkä hopeiset nilkkurit eivät ole maailman järkevin ostos, eikä 1500 ,- kruunun hinta mikään ihan ilmainen ainakaan Mintun budjetissa. Mutta silti!

Muutama kiva (ja paljon järkevämpi!) ostos tehtiin kuitenkin.

Karkki onnistui kalastamaan Mintulle ihanan hiekkameleeratun paksun pehmoisenraskaan puuvillaneuleen. Olin jo melkein luopunut toivosta, kun törmäsin ihanaan lapsukaiseeni, joka hihkui “äiti, äiti – mä aattelin, että sä tykkäisit tästä!”. Ja sehän olikin rakkautta heti ensi silmäyksellä ja sovituksella. Nyt vaan iski sellainen absurdi himo, että pitäisi saada valkoiset farkut neuleen kaveriksi…

Karkilla kävi tosi tsägä – sillä tyttö on käynyt sovittelemassa tätä nimenomaista neulepaitaa Acnella juuri samaisessa kauniin pehmeässä korallin sävyssä ainakin ziljoona kertaa. Muutaman kerran on jo kuulemma ollut aikeissa kiikuttaa sen kassalle, mutta pihiys on iskenyt. Nyt sitten Sample Sale pelasti tilanteen noin 70 % normaalihintaa huokeammalla summalla.

Jeee! Karkin kauhuksi hankin itselleni vielä kunnon kesäturisti-ironia teepparin! Sunshine Factory Nevada Sweden – voiko olla hienompaa!?

Tiedän olevani ihminen, jonka to do -lista on ikuisesti täynnä tekemättömiä asioita. Yleensä en siitä juuri piittaa – päinvastoin ajattelen, että toteutettuja asioita tulee aina ruksittua noin 10 % listalla olevista ja täysin riippumatta siitä, miten monta kohtaa olen kulloinkin kirjannut ylös. Tällä logiikalla on yli laitojen pursuileva tehtävälista vain positiivinen asia.

Yleensä siis näin, mutta tänään oli poikkeus.

Facebook-päivitysten perusteella Suomessa on jo tosi monessa paikassa ollut useita päiviä putkeen upeaa aurinkoista ja lämmintä kesäkeliä. Niin ei ole ollut täällä meillä Tukholmassa. On ollut kyllä ihan mukavaa kevätkeliä. Ei siinä mitään. Lämpötila on aurinkoisina päivinä kivunnut hyvinkin lähelle kahtakymmentä. Keskellä päivää, tuulettomassa, aurinkoisessa paikassa on hyvinkin tarjennut istuskella hetken t-paitasillaan. Tosin melkein joka päivä on ripsauttanut pienen sadekuuron, mistä toki perheen siitepölyallergikot kiittää.

Mutta tänään oli toisin! Tunsin alkavan hellepäivän jo aamulla, kun vähän kahdeksan jälkeen kävin hakemassa jogurttia (miksi, miksi se on aina loppu??) ja sunnuntain lehden lähikaupasta. Ja aivan oikein, hyvä kun olin saanut parvekkeella nautitun aamukahvin hörpittyä ja Dagens Nyheterin luettua (no okei, siinä meni kieltämättä yli tunti…), kun elohopea oli kivunnut jo selkeästi kahdenkympin yli ja kevyt aamusumu hälvennyt paljastaen technicolor-sinisen taivaan.

Sillä samalla sekunnilla, kun tajusin lämpömittarin lukemat, iski aivan käsittämätön kesästressi! Kellon viisarit hipoivat jo kiusallisen läheltä puolenpäivän henkistä rajapyykkiä ja tekemättömien tehtävien lista ilkkua rätkätti kovaan ääneen korvien välissä.

Myönnän auliisti olevani täysin aurinkoriippuvainen lämpöaddikti. Viime kesästä jäi niin paha abstinentti, että tämänpäiväinen yllätyshelle tuntui aivan epätodelliselta kaikessa ihanuudessaan.

Mutta nauttiminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Levottomuus ja – kyllä – huono omatunto tekemättömistä töistä teki lähes mahdottomaksi keskittyä rentoon loikoiluun ja olemisesta nauttimiseen. Toisaalta sisälläkään ei voinut olla. Tuntui täydellisen rikolliselta heilutella tiskiharjaa ja harhailla ruokakaupan kalseassa viileydessä, kun ulkona oli oikea kesä! Viime kesän jälkeen kun on ihan perusteltua olettaa, että tämä tämänpäiväinen saattoi olla kesän ainoa hellepäivä.

Kesästressi on selkeästi kaukaista sukua kaikille on-ihan-liian-hieno-ilma-olla-neljän-seinän-sisällä -angsteille, joista varmasti ihan jokaikinen suomalaisen koululaitoksen läpikäynyt kärsii. Tosin sillä erolla, että kesän kauniista päivistä nauttiminen ei välttämättä pidä sisällään rusoposkista hurttia ulkoilmaliikuntaa, päinvastoin, kesällä on ihan sallittua loikoilla auringossa, rillata ja hengailla paisteisilla terasseilla.

No, miten kesästressipäivä sitten meni? Ihan hyvin kiitos. Kävin ruokakaupassa tekemässä ostokset alkavaa viikkoa varten ja tiskasin semisuureksi paisuneen tiskivuoren. En silittänyt kauluspaitaa töihin (valkoinen t-paita on ihan yhtä hyvä) enkä pessyt pyykkiä (mikä saattaapi parin päivän päästä harmittaa…) vaan kävin loikoilemassa tunnin verran bikinit päällä brygganilla ja harrastin suurpuutarhanhoitoa nyt jo vähän viihtyisämmäksi muuttuneella parvekkeellamme.

Niin – ja päätin napsaista bloggailuajan yöunistani! Haha!

Nyt täytyy kyllä painua kiireesti peiton alle! Hyvää yötä ja aurinkoista hellekesän jatkoa kaikille sitä janoaville (minulle!!)!

PS. Kuvissa näkyy vähän parvekkeen nykytilaa. Teen vielä ihan erillisen parvekkeensisustuspostauksen, kunhan pääsen käymään Ikeassa ja ostettua uudet tuolit (nuo lahoaa alle… valitettavasti!). Muutamia yrttejä on myös hankintalistalla, mutta keskiviikkona kotiin palaava Peetu saa päättää niistä.