Olen tainnut aloittaa vähintään puolet sisustusaiheista postauksistani jotenkin tyyliin “en ole mikään sisustaja, mutta…”. Ja kieltämättä etenkin kaikkien upeiden sisustusblogien ja niiden tyylikkäiden kuvien kohdalla tulee sellainen olo, että tätä meidän sinänsä kyllä kodikasta hurlum-hei -sekamelskaa ei oikein sisustukseksi kehtaa kutsua. Tekstiileistä väitän kuitenkin ymmärtäväni jotain – ja väreistä. Indiedaysin Inspiration Day:ssä tarjottiin mahdollisuutta osallistua Vallila Interiörin “Mielentilat” -kokoelman teemakampanjaan. Innostuin mukaan monestakin syystä.
Yksi tärkeimmistä syistä on se, että olen jo pidempään kaivannut turkoosia väriä kotiini. Tiedän oikeastaan ihan hyvin, mistä tuo selittämätön kaipuu alkoi. Jo aika kauan sitten kävin läpi The Artist Way -prosessia (sorry, monet Pinterestistä tuolloin linkatut hienot kuvat ovat hävinneet jutuista…). Yksi monista tehtävistä oli selvittää, mikä väri antaa eniten hyvää oloa, rauhaa, iloa ja voimaa. Itselleni kävi aivan päivänselväksi, että turkoosi on minun värini. Vähän niinkuin nyt on trendikästä puhua omasta toteemi-eläimestään, ymmärsin, mikä väreistä on minulle  se omin. Olen kyllä yrittänyt selvittää myös tuota toteemi-eläinhommaa, mutta en ole kyllä tullut oikein hullua hurskaammaksi. Sen sijaan ei ole epäilystäkään, etteikö toteemi-värini olisi turkoosi.

Turkoosi tuntuu alitajuisesti sekä rauhoittavalta että energiseltä. Se ei stimuloi ja villitse, kuten punainen tai tyrmää sanattomuudellaan kuten puhdas valkoinen. Turkoosi inspiroi, mutta tuntuu silti levolliselta.
Kotini sisustus (tai “sisustus”) on tällä hetkellä – osittain olosuhteiden ja sattumien summana – lähinnä luonnonvaaleista pellavan, hiekan, kaarnan ja vaniljan muodostuva kokonaisuus. Mausteena hiukan mustaa (no, piano ja mustavalkoisten taulujen kehykset) ja ripaus kromia. Edes vihreää ei juuri löydy satunnaista keittiön työtason yrttivalikoimaa lukuunottamatta. Koska kissa.

Olen mennyt turkoosin kaipuussani niin pitkälle, että olen suunnitellut jo keittiöremontinkin sen mukaan, että saan mahdollisimman paljon toteemi-väriäni kodin keskeisimpään huoneeseen. Valitettavasti vain kyseisen remontin toteutumisajankohdan suunnittelukin on siirretty pitkälle tulevaisuuteen. Pitäisi siis keksiä joku muu keino ympäröidä itsensä turkoosilla.
Ja kyllä, tiedän kirjoittavani postausta sisustustekstiileistä – eli sikäli ei kai ole uutinen, että tässä pikkuhiljaa olen tullut siihen tulokseen, että tyynyt, verhot, tuolinpäälliset, peitteet etsetra, on hyvä tapa vastata sisäiseen värikaipuuseen. Jotenkin kuitenkin tuntuu hassulta, että vaikka turkoosi tuntuu todella itsestäänselvästi hyvältä, en oikein osaa kuvitella meille edes sohvatyynyjä sen värisenä. On jostain syystä helpompi suunnitella kokonaista keittiöremonttia kuin pieniä, mutta tärkeitä muutoksia.
Vallilan “Mielentilat” -kokoelman kuvia tätä postausta varten selatessani törmäsin aurinkoisen ihanaan keltaiseen kankaaseen.

Näin mielessäni heti, miten tuo suurikuvioinen lempeänkeltainen kangas kävisi meille tänne vaikka verhoiksi. Tai ison keittiönpöydän pöytäliinaksi.
Ehkä keltainen on kakkostoteemivärini. Äiti on kertonut, että pienenä maalasin aivan kaikki päiväkodin askartelujutut keltaisiksi – mahdollisesti viimeisteltynä tilkalla vaaleaa kirkkaanvihreää.
Turkoosia ja keltaista ei ehkä kannata yhdistää samaan sisustukseen – etenkään tällaisen tottumattoman sisustajan. Jotenkin pitää nyt kuitenkin saada tänne meille hiukan enemmän hyvää tekeviä värejä. Olen nimittäin tosi vahvasti sitä mieltä, että väreillä on voimakas terapeuttinen merkitys ja että alitajunta kertoo, mitä kulloinkin tarvitsee. Niihin väreihin tulee valtava himo sekä pukeutumisessa että sisustuksessa. Ehkä minun viime keväänä asusteista alkanut “keltainen kausi” ei ole vielä päättynyt. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan! 🙂
Credsit kaikista kuvista: Vallila