Eilinen tiistai oli ohjelmaltaan koko tämän kolmipäiväisen muotiviikon tiukin. Vaikka ihan joka näytöksessä ja häppeningissä en ehtinytkään piipahtaa, kertyi fashion-päivään tunteja reippaasti yli kaksitoista.
Aamu alkoi kymmeneltä Swedish Fashion Talents -kilpailunäytöksellä. Aikaisemmin kilpailun profiilina oli nostaa esiin nuoria suunnittelijoita, mutta nyt riittää, että on ei-niin-etabloitunut. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.
Muutoksen myötä SFT-näytösten fiilis on kyllä aivan erilainen kuin muinoin. Jos ennen oli hiukan vaikea nähdä, missä menee oppilasnäytösten ja silloin Rookies-nimellä kulkeneen kilpailun välillä, nyt catwalkin täyttää jo varsin mietityn ja ammattitaitoisen oloiset mallistot.
Mukana on yleensä aina myös joku asuste- tai korusuunnittelija – jotka kieltämättä ovat catwalkilla hiukan toisessa asemassa kuin vaatemallistoja esittelevät designerit. Feswa onnistui kuitenkin tekemään tosi vaikuttavan näytöksen. Osalla malleista kantoi mukanaan (korujen lisäksi tietty!) isoja korujen mallisia veistoksia. Samalla sormukset tulivat esiteltyä hyvin luonnollisesti.
Päivän toinen näytös oli Lexingtonin. En ole koskaan identifioinut itseäni miksikään New England -tytöksi, mutta täytyy sanoa, että rennonboheemit neuleet ja etenkin ziljoonat versiot raikkaista raidoista kyllä kiinnostavat kovasti.
Ida Klamborn on yksi tuoreimmista supersuosikeistani. Kuvat eivät tee mitään oikeutta vahvalle ja hienolle – citysportchicfeminist-henkiselle mallistolle. Girl Talk -teeppari, puhtaanpunainen sadeparka ja takaa lyhyt, vyötäröltä vyötetty kauluspaita olisivat tervetulleita omaan garderobiini vaikka heti tänään.
Ihan kaikkia malliston vaatteita en kuitenkaan voi nähdä itseni päällä. Ja tässä tapauksessa sanon sen aivan täysin kehuna, sillä olen kyllä aivan täysin tietoinen siitä, että se suunnittelija, jonka suunnittelemat kaikki vetimet sopisivat Mintun garderobiin, ei voisi olla kovin luova tai rajoja rikkova. Sen verran pidän itseäni kuitenkin konservatiivisena pukeutujana, vaikka mielelläni välillä hiukan varovaisesti yritänkin rikkoa kaikkein ilmiselvimpiä pukeutumissääntöjä.
Toisaalta valkoinen verkkotoppi esmes mustan kiiltäväneuleisen poolon päällä, voisi olla vaikka miten kivan näköinen. Jos kokonaisuuden vielä kuorruttaisi mustalla räätälöidyllä jakulla ja vaikka pukuhousuilla, toppi olisikin ihan office-kelpoinen.
Toinen Ida, Ida Sjöstedt on kestosuosikkejani.
Epätavallisen lyhyen näytöksen aikana saatiin nähdä sesongin tulkinnat Ida Sjöstedtin signature-asuista, kultanappisesta sinisestä trenssistä, kevyestä kesämekosta ja glamour-chic -uimapuvuista. Malliston ytimen muodostaa kuitenkin huikean ihanat valkoiset juhlamekot, hääpuvut ja pitsiset takit ja jakut. Aivan kertakaikkiaan huikaisevan upeita kaikki!
Ei muotiviikkoa ilman vähän taiteellisemman ja konseptuaalisemman muodin suomaa piristysruisketta. Tällä kertaa pölyyntyneitä ajatuksia ja jämähtäneitä näkemyksiä tuuletti taideryhmä Amaze.
Voin tunnustaa ihan rehellisesti, että en ihan tasan tarkkaan ole jyvällä, mistä muotinäytösperformanssissa oli kyse. Jonkinlainen manifesti yksityisen sfäärin ja julkisen törmäyskurssista, miten vaatteet on meidä “koti”, kun emme ole kotona. Ja samalla myös kannanotto siihen miten kaikki privaatti muuttuu julkiseksi ja muuttaa muotoaan, kun päästämme vieraat ihmiset astumaan henkilökohtaiseen tilaamme. Tai jotain. 🙂
Ihan kaikkia näytöksiä ei vielä tähän mennessä olla nähty, mutta on vaikea kuvitella, että kukaan tai mikään voisi tehdä vahvempaa vaikutusta kuin eilisillan viimeinen, Diana Orvingin balettihenkinen show.
Näytös pidettiin Moderna Museetissa ja paikalle mahtui varsin rajallinen määrä vieraita. Kun tulimme itse tilaan, hämmennystä ja keskustelua aiheutti sinne tänne catwalkia sijoitetut, selvästi käytetyt, kärkitossut. Eteerinen ja vaikuttava näytös, tai tässä tapauksessa olisi melkein enemmän paikallaan puhua esityksestä, alkoi sillä, että valkoisiin paitoihin ja paitamekkoihin pukeutuneet esiintyjät pukivat tossut jalkaansa.
Vielä tässä vaiheessa olin aika kysymysmerkkinä, mutta täytyy sanoa, että vaikka mallit (oikeasti tanssijat, mutta tässä vaiheessa kuvittelin vielä, että kyseessä on vain visuaalinen jippo) olisivat vain kävelleet kärkitossuilla, olisi vaikutus ollut varsin huikea. Ensimmäisen kierroksen jälkeen tunnelma tiivistyi ja “mallit” alkoivat tanssia.
Aivan uskomaton elämys koko show! Diana Orvingin liehuvat ja valuvalinjaiset leikkaukset eivät olisi voinut saada parempaa esittelyä kuin mitä ne nyt catwalkin mittaisessa balettinäytöksessä saivat. Kaikki osaset toimivat täydellisesti yhteen, myös koreografia ansaitsee suuret kiitokset.
Näytös teki vaikutuksen myös kovaksikeitettyyn ja paljon nähneeseen ammattitoimittajien porukkaan. En ollut todellakaan ainoa, joka poistui Moderna Museetista silmäkulmiaan kuivaillen.
Tällaisina hetkinä sitä on kyllä vain niin syvästi kiitollinen, että saa olla osa tätä, välillä aika hullunkuriselta ja turhankin pinnalliselta tuntuvaa muotimaailmaa!
