Käsin kirjoittamisessa on jotain erityistä. Myönnetään – olen ollut stereotyyppinen “dear diary” –tyttö siitä lähtien, kun 12 vuotiaana aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Silloiseen farkkukangaspäällysteiseen lukolliseen kirjaan tuli vuodatettua niin riidat äidin kanssa, ihastuksiin törmäämiset koulun ruokalassa kuin kokeista tulleet numerotkin. Kai jo silloin tajusin, että kun mielessä pyörivät asiat pistää paperille, niitä ei tarvitse enää taukoamatta vatvoa päässä.
Pari vuotta sitten (siitä on tosiaan jo yli kaksi vuotta!!) loukkasin pahasti kyynärpääni. Vaikka leikkaus kuulemma onnistui, tuli parantumiseen komplikaatioita heti alussa. Yksi pieni sivuvaikutus oli, että puoleentoista vuoteen en pystynyt kirjoittamaan oikealla kädellä. Aluksi edes sormet eivät toimineet sen vertaa, että kynä olisi pysynyt kädessä. Nimmarit vetelin tyynesti vasurilla, mutta kun asuntokauppakirjaan vaadittiin henkkarissa olevaa signeerausta muistuttava allekirjoitus, teippasin kynän jesarilla oikeaan käteen. (Pitäisikin tehdä lista asioista, jotka olen ratkaissut jesarilla! Haha!!)
Puolentoista vuoden aikana opin sen verran hyvin kirjoittamaan vasurilla, että esim. ystäväni ei reagoinut käsialaan lainkaan, kun lähetin hänelle käsin kirjoitetun synttärikortin. Mutta eihän se silti samalla tavalla sujunut kuin oikealla. On täysin eri asia kirjoittaa onnitteluvärssy tai osoite korttiin ajan kanssa keskittyen kuin antaa kynän lentää paperilla ajatuksia kirjaten.
Tein kyllä pari yritystä aloittaa kirjoittaa sähköistä päiväkirjaa. Ja ilman muuta se oli huomattavasti tyhjää parempi. Kyllähän tämä tänne blogiinkin kirjoittaminen on tietynlaista vuodattamista – erittäin usein tulee itsellenikin hiukan yllätyksenä millainen jutusta tulee, vaikka olen tietty etukäteen miettinyt aiheen, mistä haluan puhua. Kuitenkin se hetki viime vuonna loppusyksystä, kun jälkimmäisen kyynärpääleikkaukseni jälkeen kuntouduin siihen pisteeseen, että pystyin sekä pitämään kynää kädessä että kiertämään rannetta niin paljon, että kynän terä osui paperiin, oli ikimuistoinen. En muista itkinkö ilosta, mutta sen verran merkittävä hetki oli kyseessä, että otin ihmeen videolle ja lähetin sen tyyliin kaikille kavereille.
Kaivoin esiin kauneimman muistikirjani (kyllä, varastoistani löytyy pino muistikirjoja ihan varalta… jostain syystä olen sitä mieltä, että aina on hyvä hetki ostaa varuiksi vielä yksi Lamy, Leuchtrum tai Moleskine – ha ha!) ja aloin kirjoittaa.
Aluksi käsiala oli aivan kamalaa, saatoin menettää kontrollin kynästä aivan milloin tahansa ja jo parin lauseen jälkeen sormet alkoivat krampata. Olen kirjoittanut aamusivuja jo vuodesta 2010, kun osuin ensimmäiseen The Artist Way –työpajaan. Nyt tuloksena oli lähinnä aamulauseet, mutta sinnikkäästi kirjoitin joka aamu niin pitkään kuin suinkin kykenin. Se hyvä puoli tuollaisessa tunnepitoisessa vuodatuskirjoittamisessa on, että sitä todellakin kirjoittaa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.
Ennen loukkaantumistani olin vain vähän aikaa aikaisemmin aloittanut harjoitella letteringiä – kirjaimien piirtämistä. Yksi murheitani etenkin ensimmäisen ja toisen leikkauksen välisenä valottomana aikana oli, että en ehkä enää ikinä kykene kontrolloimaan käteni liikkeitä niin, että pystyisin saamaan aikaiseksi jotain kaunista. Yritin ylläpitää tsemppihenkeäni tilaamalla säännöllisesti uusia ihania kyniä Penstoresta. Nyt en vieläkään tiedä kuinka paljon entistä tarkkuutta ja herkkyyttä pystyn harjoittamaan takaisin, mutta kynistä ei todellakaan ole kiinni. 😀
Lempparikynät: Tombow ABT:t, Tombow Twintonet, Micronit ja ihana apuväline tuo Tombown vesisäiliö-/sivellinkynä!
Käsialani on edelleen järkyttävää – varsinkin kun on kyseessä aamusivut tai päiväkirjan kirjoittaminen, mutta en anna sen haitata. Nykyään pystyn kirjoittamaan jo monta sivua, mikäli tarvetta on (yllättävän usein on!) ja se on niin valtavan upea tunne, etten osaa edes kuvailla. Käsin kirjoittaminen jotenkin ihmeellisesti vapauttaa pään sisäistä kapasiteettia kaikenlaisesta ylimääräisestä kuohunnasta ja hyvät, ihanat, upeat hetket tulee kirjattua talteen, niin ei tarvitse sitten stressata ikimuistoisten hetkien unohtumisesta.
Harjoitus tekee metsurin (ehe ehe), joten olen nyt pikkuhiljaa alkanut harjoitella taas letteröintiä ja bujo-hommia. Välillä kyllä menee hermo, kun koskaan ei voi tietää, milloin tulee vapina tai kramppi käteen. Toisaalta joskus saan aikaiseksi ihan kokonaisen sanan täynnä kauniita kirjaimia. Yritän olla lempeä väriseville viivoille ja onneksi yksi käsityön kulmakivistä on matkan arvostaminen. Prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos. Vaikka kyllä kiva lopputuloskin olisi ihana juttu, en voi kiistää.
Tässä olen sormiharjoitellut kesäsuunnitelmien kanssa. Päiväkirjan sivuista en oikein voinut ottaa kuvituskuvia (ha ha!) ja toisaalta tällaisessa kevyt-bujoilussa yhdistyy kaksi asiaa joista tykkään valtavasti: askartelutyyppinen värkkääminen ja listojen kirjoittaminen!
Ihanaa, että ensimmäinen lomapyrähdys alkaa jo nyt perjantaina! Sitten hyökkään täysillä myös bucket listan lempijuttujen kimppuunn!
