Category: Oma elämä

Ihana Moksu yllätti kivalla – ja Mintulle erityisen hyvin sopivalla haasteella! Jostain syystä  mitä kummallisimmat haltuuni eksyneet esineet tuppaavat imeä itseensä muisto- ja tunnearvoa. Yritä siinä nyt sitten pitää jotain rotia kaman määrässä, kun kaikenlainen krääsä muistuttaa jostain ihanasta tapahtumasta, ihmisestä, elämäkäänteestä tai fiiliksestä…

Muistoesinehaaste menee näin: kuvaa kaksi rakasta esinettä, jotka tuovat ihania/kamalia/hauskoja/mahtavia/järkyttäviä muistoja mieleen. Esineet voivat olla uusia tai vanhoja, mutta niihin pitää liittyä jokin tarina.

Haasteeseen mukaan pääsevien esineiden valinta oli to-del-la vaikeaa! Päätin heti, että mitään Karkin ja Peetun askarteluja tms. lapsuusmuistoja en kertakaikkiaan voi edes harkita, koska siinä tapauksessa valitatehtävä olisi ollut täysin mahdoton. Lopulta mukaan pääsivät isän vanha “Elvis”-sormus ja äidin fiini juhlalasi. Erittäin rakkaita muistoesineitä molemmat. Bonuksena kettuvauva. <3

Iskän vanhan sormuksen sain jo joskus vuosia vuosia sitten, isän vielä eläessä. Hän oli saanut sen omalta tädiltään ja piti sormusta pikkurillissä nuorena poikana. Sittemmin maalari-isä lopetti käytännön syistä kaikkien asusteiden käytön – paitsi teräksisen Citizen-kellon, josta putsaili maalipisaroita aina iltasella tinneriin kastetulla pumpulitupolla.

Jossain vaiheessa sormus siirtyi äitini käyttöön. Harakka-lapsena ihailin suurta punaista rubiinia ja vänkäsin saada pitää sitä edes hetken. Myöhemmin sormus jäi lojumaan äidin korurasiaan, josta se siirtyi minulle joskus 80-luvun lopulla. Pitkään sormus oli itsellänikin vain korurasian kaunistuksena, mutta noin kolme vuotta sitten, kun oli aika riisua vanhat vihkisormukset pois, otin sen vakituiseen käyttöön. Nyt se on taas siirtynyt takaisin korurasiaan, mutta silti se on yksi rakkaimmista aarteistani!

Äidin hienot juhlalasit sain mukaani, kun muutin pois kotoa. Alunperin niitä oli jäljellä neljä, mutta nyt vain tuo yksi, jota en uskalla enää pitää edes meikkipensseleiden säilytyspaikkana. Laseihin (tai lasiin…) liittyy ihania muistoja. Lapsuudessani ne olivat nimenomaan äidin lasit, joihin muut eivät saaneet koskea. Kun äiti otti lasit esiin, tiesin heti, että nyt on juhlat! Ja voi sitä onnea, kun sain käyttää niitä omilla 10-v. synttäreilläni! Yksi juomalasi, jota ei edes raaski käyttää, on ehkä turhinta, mitä voi säilytellä, mutta minkäs teet. Muistoesineestä en luovu. 🙂

Haasteeseen piti ottaa mukaan vain kaksi esinettä, mutta tässä nyt kuitenkin bonuksena vielä kettuvauva. Toisin kuin voisi luulla, pehmokettuun ei liity mitään lapsuuden muistoja – sen sijaan sitäkin enemmän symboliarvoa.

Voitin ketun noin 5-6 vuotta sitten Karkin ja Peetun partiolippukunnan perinteisiltä vappumarkkinoilta. WWF:n sponsoroimia pehmoeläimiä oli ollut arvontapalkintona jo usean vuoden ajan. Rationaalisena ja fiksuna aikuisena ostin vuosi toisensa jälkeen nippukaupalla arpoja – tavoitteena voittaa suloinen kettuvauva.. Arpajaispalkintona oli muitakin hellyyttäviä eläinhahmoja, mutta olin tikahtua ilosta, kun vihdoin onnistuin saamaan voittoarvan – ja siinä oli nimenomaan sydämeni sulattanut kettupehmo!!

Niinpä kettuvauva on saanut luvan symboloida sinnikästä yrittämistä ja että uskomalla “voittoon” ja tekemällä oikeita asioita pääsee tavoitteeseensa ennemmin tai myöhemmin. 🙂

Haastan mukaan muistelemaan menneitä Malenamin, Saaran ja Nelliinan!

Joko tulee korvista kaikki vuodesta 2011 tehdyt tilinteot ja vuodelle 2012 annetut lupaukset? Täällä liitytään joukon jatkoksi ja suunnitellaan tulevaa. 🙂

En ole oikeastaan mikään uuden vuoden lupausten tekijä. Viimeisin henkilökohtainen lupaukseni on muistini mukaan jostain 90-luvun puolivälistä ja silloin lupasin itselleni opetella vihdoinkin kävelemään korkokengillä. Se lupaus piti. Nykyään 12 cm korot tuntuvat ihan luonnikkailta, kunhan vaan lesti on hyvä. Jotain hyötyä siis tuosta lupaushommastakin. Ha ha!

Vaikka varsinaiset lupaukset eivät kuulukaan uuden vuoden perinteisiini, tykkään kovasti vuoden vaihtumisen symbolisesta uuden alun tsemppiä antavasta voimasta. Ihan kuin uusi vuosiluku sisältäisi suuremman mahdollisuuden uudistumiseen kuin mikä tahansa muu päivä.

Tämän uuden vuoden kunniaksi toteutan pieniä uudistuksia täällä Go 4 it vol. 2 -blogissa. Olkoon nämä nyt sitten vaikka niitä lupauksia! 🙂

Helmikuussa tulee täyteen peräti viisi vuotta Go 4 it vol. 2 -bloggausta ja tuntuu, että nyt on hyvä hetki säätää blogin linjaa sille kurssille, jolle se on ollut muutenkin menossa.

Uusi banneri on työn alla. Oikeastaan se piti julkaista jo nyt vuoden aluksi, mutta en ole saanut vapaaehtoisvoimista koostuvaa tiimiäni kokoon sen jälkeen, kun joulukuun alkuun sovittu kuvaussessio peruuntui.  Seuraavat kuvaukset on sovittu ensi viikonlopuksi, joten eiköhän tässä nyt ainakin blogisynttäreihin mennessä saada jotain aikaiseksi.

Sisältöön on tulossa myös hienoista säätöä. Varsinaisia uusia kategorioita en ole suunnitellut, mutta vanhoja lemppareita olisi tarkoitus elvytellä. Toivomuksia saa toki esittää ja kuuntelen niitä erittäin mielelläni!

Ainakin blogin kävijätilastojen perusteella monia kiinnostaa erilaiset ompelujutut. Kategoriat DIY ja Ompeluseura vaikuttavat suosituilta, vaikka päivittyvätkin rikollisen harvoin.

Nyt suunnittelen sellaista juttusarjaa, että hankin aina kuun alussa uuden Burdan ja toteutan sieltä jonkin kivan mallin. Tarkoitus olisi, että lehti on vielä saatavilla, kun ompelus on valmis, jos vaikka iskee inspiraatio ruudun silläkin puolella. Oikeastaan olisin halunnut käyttää juttusarjassa jotain suomalaista kaavalehteä (Suuri Käsityö tai Moda esmes), mutta niitä on täällä aika epäsäännöllisesti saatavilla.

Toinen kategoria, jonka ajattelin elvyttää ihan kunnolla on ikioma liikuntakategoriani Treenaus.  Pidempään mukanaolleet varmaan muistavatkin, että Mintulla on takana jopa muutama maraton… Pari vuotta sitten onnistuin kuitenkin telomaan selkäni aika perusteellisesti – piti melkein opetella kävelemäänkin uudelleen – ja sen jälkeen treeni on sujunut varsin takkuisesti.

Nyt haluan potkia tsemppiä itseeni kirjoittelemalla kaikkien iloksi joka sunnuntaina yhteenvedon viikon treeneistä ja fiiliksistä. Kahdessa vuodessa olen valitettavasti päässyt todelliseen rapakuntoon ja siksi toivon, että kokemukseni inspiroisi muitakin liikunnan aloittelijoita. Vertaistuki on paras tuki!

Lisäksi haluan aloittaa hyvinvointiin, luovuuteen ja oman itsensä löytämiseen tähtävään juttusarjan. Kategorian pohjana on 12 viikkoa kestänyt “kurssi”, jolle itse osallistuin viime syksynä. Tarkoitus on, että seurailisimme kurssin ohjelmaa täällä blogissa. Julkaisen kerran viikossa kivoja tehtäviä ja inspiraatiota 12 viikon ajan aina tiistai-iltaisin. Laitan tästä tarkempaa tietoa lähipäivinä!

Oman elämän muutokset heijastuvat luonnollisesti täällä blogissakin. Niinpä Häät -kategorian voi odottaa muuttuvan varsin vilkkaaksi heti, kun saamme ensin juhlittua perheen seuraavat tärkeät juhlat – eli Peetun lakkiaiset!

Uudistusten myötä ei ole tarkoitus missään tapauksessa hävittää vanhoja kategorioita kuten, muotia, trendejä, Tukholmavinkkejä tai tapahtumaraportointia! Ei missään tapauksessa! Hienosäädön tarkoituksena on lisätä juttuja niiltä aihealueilta, jotka tuntuvat lukijoita kiinnostavan ja jotka inspiroivat tällä hetkellä itseäni. Että meillä kaikilla olisi yhtä kivaa täällä kuin tähänkin asti. 🙂

Miltä kuullostaa?

Kerran kirjoitin joulukorttiin, joka oli menossa vanhemmalle sukulaiselle, että JOULURAHAA… En tiedä vielä tänä päivänäkään, mahtoiko varsin kaukainen ja melkoisen huumorintajuton sukulaiseni tajuta, että kysymyksessä oli kirjoitusvirhe… Sen verran tuosta jäi kuitenkin traumoja, että olen nyt lukenut otsikon läpi ainkin ziljoona kertaa ja olen Aivan Varma, että siinä lukee Joulurauhaa. Just niinkuin pitääkin!

Välillä on käynyt mielessä, että olisin halunnut tulla toivottamaan hyvää joulua kaikille ihanille lukijoilleni. Mutta kai se käy nyt vielä tapanin iltanakin?

Mintun joulu on ollut täynnä iloa, mielettömän ihania leipomusten ja ruokien tuoksuja, kiireetöntä yhdessäoloa, vuorokauden ympäri pyjamassa hiihtelyä, joululahjadekkarista (Karin Wahlgren, Glasklart) naatiskelua, Bridget Jones ja Love Actually -uusintoja, syvällisiä keskusteluja, elämänmuutoksia, joululauluja non-stopina, epätoivoisia yrityksiä saada kisusta kiva tunnelmallinen joulukuva (miten tyhmä otus voi kääntää aina katseensa pois kuvasta sekunnin sadasosan ennen kuvan ottoa?), uusia ja vanhoja perinteitä, unohtamatta tietenkään herkullisia suklaaövereitä (kiitos Tinni taivaallisesta belgialaisesta suklaasta!!) ja 50,- kruunun voittoa Triss-lotossa!

Oikeastaan meillä piti olla ihan joulunvastustusjoulu. Sovittiin, että ei esimerkiksi anneta ollenkaan joululahjoja ja pidetään muutenkin jouluhässäköinti minimissään. Jouluvalot ja kynttilät on okei – näin sovittiin. Tähän aikaan vuodesta oikeastaan ihan mikä tahansa, mikä tuo valoa ympäri vuorokauden jatkuvaan pimeyteen on okei. Kuusta meille ei tosiaankaan pitänyt hankkia. Mutta sitten näin fb:ssä Peetun hyvän kaverin vanhempien kuvia pikkuisesta Cassius-kissasta, joka kiipeili ihan onnessaan Palmqvistien kuusessa, ja tajusin, että Sunshine tarvitsee kuusen. Lisäksi bf oli sitä mieltä, että no tottakai sitä kuusi pitää olla. Niinpä löysin itseni aatonaattona onnellisena koristelemassa kuusta.

Ja siitähän tuli oikeastaan aika hieno! Joulukuusihommassa more is more – sanokoot minimalistit mitä hyvänsä!

Sunshine suhtautuu kaikkeen uuteen ja vieraaseen tosi epäluuloisesti. Cassius-kissan tapaisia kiipeilysessioita meidän pidättyväinen pikku seikkailijatar ei ole ollut halukas toteuttamaan. Kuusen oksien alla on kuitenkin kisun mielestä aivan ykkösloistava piileskellä ja rohkeana hetkenä voi vähän käydä kurkistelemassa koristeitakin.

Jouluaattoilta. Hyvää ruokaa ja lämmintä yhdessäoloa. Ja sit vielä vähän lisää sitä uskomattoman hyvää ruokaa… 🙂

Eihän se “joulustakieltäytymisprojekti” mennyt ihan suunnitelmien mukaan… Kuusen lisäksi meille tuli kinkku – ekaa kertaa ikinä !! – koska bf halusi ja myös valmisti sen (oli btw aivan törkeen hyvää omenamehussa ja portviinissä keittämällä kypsennettyä kinkkua!). Yksilönvapauden arvostus on onneksi ollut meillä periaaterintamalla aina paljon kovemmassa kurssissa kuin satunnaiset kieltäytymisjutut.

Oikeasti emme hankkineet lahjoja, mutta ilmeisesti olemme olleet niin uskomattoman kilttejä, että niitä vaan jostain kuusen alle ilmestyi. 😀 Paketit jaettiin ja avattiin meillä tänä vuonna brittityyliin joulupäivän aamuna. Oikeastaan oli ihan mielettömän ihana herätä aikas pitkäksi venähtäneen aattoillan jälkeen pikkuisen yhdeksän jälkeen aamulla siihen, että Karkki nykii peiton kulmaa ja kuiskii innokkaasti äiti, äiti, nyt avataan paketit!! <3

En aio tehdä mitään erillistä joululahjapostausta, mutta siskokset olivat vähintään yhtä iloisia potkupuvuistaan kuin äiti aifounistaan. Ja ne kaikki muutkin – ihania ja kiitos! Ootte kaikki tosi rakkaita – pitäis muistaa sanoa useammin…

Hengailua joulupäivänä…

Karkki sai lahjaksi Signspotting-kirjan. Siihen on kerätty ympäri maailmaa kaikenlaisia tahattomasti hauskoja englanninkielisiä kylttejä ja tienviittoja. Nauroin monet kerrat ihan vedet silmissä, kun selailin, kirjaa! Sen verran sitä on nämä Ruotsin-vuodet tehneet tekosiaan, että en ollenkaan tajunnut, mitä hauskaa on Tanskasta bongatussa kyltissä, jossa luki: BAD – Toilet… Vasta, kun hoksasin ajatella asiaa englanniksi, alkoi poletit putoilla paikoilleen. 🙂

Ehkä joku haluaa joulupäivän iltana baariin? Varmasti haluaa, mutta suurempi ongelma on löytää baari, johon voi mennä OnePiece-haalarissa… Kerran kun sellaisen kiskoo päällensä, on kyllä todella suuri kynnys ottaa se pois. 🙂

Elämänmuutoksia. Ihanaa, uskomatonta, kaunista ja kertakaikkiaan mielettömän f**king upeeta, että vielä näin – köh – “yli kolmekymppisenäkin” on mahdollista löytää sukulaissielu, kumppani, jonka kanssa niin monet aiemmin vaikeana tuntuneet asiat ovat ihan yksinkertaisia. Ja että hauskanpitoon ei tarvita muuta kuin se toinen. Tähän palaan vielä. Ja lupaan lyhyen (epäsentimentaalisen) selostuksen niille, jotka ovat olleet mukana Go 4 it vol. 2 :n matkassa alkuajoista lähtien…

Karkki ja Peetu olivat sen verran fiksuja, että lähettivät tämän Karkin iPhonella aatonaatto-iltana otetun kuvan sähköisenä joulukorttina ainakin joillekin sukulaisille ja tuttaville. Minttu käytti “joulustakieltäytymispäätöstä” tekosyynä sille, ettei lähettänyt yhtä ainokaista joulukorttia sen paremmin old school -versiona kuin sähköisenäkään… Ehkä toimisi jos laitan kaikille linkin tähän postaukseen ja toivotan näin jälkikäteen (mutta huom. – kuitenkin joulunpyhien aikana!) kaikille aivan mahtavan ihanaa joulua?!!

Noin aika tasan tarkkaan vuosi sitten lähdin unelmieni lomareissulle Costa Ricaan. Lupailin silloin kunnon matkaopasta avuksi niille, jotka haluavat tutustua tuohon fantastiseen maahan – ehkä vähän surffatakin. Kuvat jäivät jumittamaan tietokoneenvaihdon yhteydessä vanhalle PC:lle, mutta nyt sain vihdoinkin homman kuntoon. Parahultaisiksi, kun sadekausi siellä päättyy juuri joulun aikaan – ja paras matkustus- ja surf-sesonki kestää tuonne huhtikuulle.

Loppuyhteenvetona näin heti alkajaisiksi voin todeta, että reissu oli hienoimpia, mitä olen ikinä tehnyt ja Costa Ricaan haluan ehdottomasti palata vielä uudelleen.

Costa Rica on poliittisesti tasapainoinen – ja naapureihinsa verrattuna varsin hyvin toimeentuleva maa. Vaikka länsimaisella mittapuulla mitattuna maa ei olekaan varsinaisesti rikas, jotain paikallisten onnellisesta ja stressittömästä elämänasenteesta kertonee se, että siellä ihmisten odotettu elinikä on maailman pisimpiä!

Alle 90 päivää kestävälle visiitille ei tarvitse viisumia. Paikalliset puhuvat omaa versiotaan espanjasta, mutta bf pärjäsi aivan mainiosti brasilian portugalilla myös. Mintun italian alkeet ei paljoa ilahduttanut, mutta vaikka harva paikallinen puhuu englantia, halu elekielikommunikointiin on suuri ja silläkin pärjää auttavasti.

Osallistuimme reissulla ruotsalaisen Surfakademin järjestämälle kymmenpäiväiselle surffileirille. Surf Camp sopii ihan kaikenikäisille – vanhin meidän leirillä oli jo täyttänyt 60 v. (hän tosin oli surffannut koko ikänsä…) ja nuorimmat olivat alle kouluikäisiä. Suurin osa oli kuitenkin 20 – 30 vuotiaita. Etukäteistaitoja ei tarvita, mutta haasteita löytyy konkareillekin. Surfakademin opetuskielinä on ruotsi ja englanti.

Nicoya-niemimaa ja varsinkin Tyynenmeren rannikkoseutu on Costa Rican suosituin matkailukohde. Meidän kohteemme oli pieni Santa Teresan kylä. Tosin niillä paikkeilla “kylä” on ehkä vähän liioittelua. Kaikki rantaelämän ulkopuolelle jäävä action on sijoittunut yhden rantaviivaa seurailevan kuoppaisen hiekkatien molemmin puolin ja pikku taajamat Santa Teresa, Carmen ja Mal Pais ovat käytännössä kasvaneet yhteen.

Surffileirillä jokainen aamu alkoi parilla tunnilla meressä. Aamusessio aloitettiin klo 5.30 ja 9.00 välillä – riippuen täysin aalloista. Tosisurffarit tuntuvat olevan varsinaisia luonnontuntijoita ja leirimme opettajien lisäksi kaikki kaupanmyyjistä ravintoloitten baarimikkoihin keskustelivat pääasiassa siitä, mihin aikaan seuraavana päivänä on odotettavissa parhaat aallot!

Päivälevon jälkeen ohjattua surffausta oli lisäksi pari-kolmetuntia myös iltapäivällä – illalla.

Surfakademin päämajana toimii ihan beachillä sijaitseva Papa Pochote -niminen ranch. Suurin osa leiriläisistä myös asuu ranchilla.

Ranchin suuri avokeittiö on leirin sydän. Tänne kokoonnuimme joka aamu keskustelemaan aalloista, kuulemaan hyviä vinkkejä, syömään taivaallista brunssia tuntikausiksi ja iltaisin hengailemaan, juttelemaan ja muutaman kerran söimme yhdessä myös loistavaa paikallisen kokin valmistamaa illallista yhteisessä keittiössämme.

Heti keittiön vieressä on leirin surffilautavarasto. Laudan vahaaminen auringon siilautuessa ihanasti pahimmalta kuumuudelta suojaavien palmunlehvien välistä on erittäin meditatiivista puuhaa.

Siitä tulikin mieleeni, että melkein joka ilta auringonlaskun jälkeen oli ranchilla tarjolla myös joogaa. Osallistuin pari kertaa iltajoogaan, mutta täytyy sanoa, että kaikki mahdolliset lihakset olivat surffihommasta sen verran muusina, että asanat olivat aikas tutisevia…

Ennen reissua kuvittelin, että yli kymmenen lumilaudalla vietetyn talven jälkeen olisin edes jotenkuten harjaantunut myös surffilaudan käsittelyyn. No, lumilautailussa ja surffauksessa on se pieni ero, että lumilaudan voi laittaa jalkaan ja painovoima hoitaa varsinaisen vauhdin. Tekniikkaa voi alkaa harjoitella heti.

Surffatessa pitää a) tunnistaa aalto, jossa on tarpeeksi voimaa ja vauhtia b) kauhoa hullunlailla menemään, että hyvän aallon saa kiinni (muuten se vain pyyhkäisee yli) c) hypätä salamannopeasti laudan päälle, kun vauhti on “sopiva” d) päätyä tasapainoon laudan päälle ja e) surffata nautinnollisesti ihanan aallon kanssa. Kohdassa e) lumilautakokemuksesta on kovasti hyötyä – tosin aloittelija pärskii suurimman osan ajasta kohdissa a) – d).

Ennen aamusurffausta keitettiin kahvit ja painuttiin mereen. Pari tuntia aalloissa – ja sen jälkeen meitä odotti ranchilla maailman mahtavin brunssi! Joka aamu oli tarjolla yllin kyllin tuoreita hedelmiä, pannukakkuja, ranskalaisia köyhiä ritareita (kookosta ja siirappia…), munakokkelia, kasviswrapsejä, papumuhennosta, jogurttia, tuoreista hedelmistä puristettua mehua ja tilanteen mukaan muita herkkuja!

Costa Rica ei varsinaisesti ole kuuluisa gastronomisesta keittiöstään. Paikallista perusruokaa on mustista pavuista tehty pata. Vaikutteita on niin argentiinalaisesta kuin meksikolaisestakin keittiöstä, mutta oikeastaan aika mauttomana versiona.. Tuo ei paljoa haitannut, kun tarjolla oli aivan mielettömiä hedelmiä, tuoreita, mehukkaita ja maukkaita sellaisia määriä, että en juuri muuta olisi syönytkään. Paitsi tuoretta kalaa, jota oli tarjolla oikeastaan paikasta riippumatta. Useimmiten kala oli valmistettu varsin yksinkertaisesti pariloimalla, mutta mitä muuta oikeastaan juuri merestä nostettu kala kaipaa?

Costa Rican rahayksikkö on Colon, mutta melkein joka paikassa voi maksaa myös US dollareilla. Hintatasoltaan maa ei ole yhtä halpa kuin muut Väli- tai Etelä-Amerikan maat. Kaupasta ostettuna ruoka ja olut on halpaa, ravintoloissa saa valmistautua maksamaan lähestulkoon täkäläisiä hintoja. Shoppailukaan ei ole varsinaisesti ilmaista. Turistikrääsää saa toki edullisesti, mutta kuka siitä nyt enempää maksaisikaan?

Ilmasto Costa Ricassa on trooppinen. Paras matkailukausi alkaa joulun tienoilla ja kestää huhtikuuhun. Iltapäivällä saattaa iskeä ravakka monsuunisade. Sen ansiosta luonto on pääasiassa ihanan vehreä ja tiet herkullista punaruskeaa mutavelliä. 🙂

Nicoya-niemimaalle ei ole suoria lentoja – enkä ole oikein tietoinen järjestetäänkö sinne charter-matkojakaan. Helpointa on lentää ensin New Yorkiin ja sieltä Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen. San Josesta Nicoyalle pääsee joko maita pitkin (+ noin tunnin lauttamatka) tai lentämällä. Maitse matka kestää vähän teiden kunnosta riippuen noin 5 – 6 tuntia ja lentomatka suloisella pikkuisella pörr-pörr-lentsikalla noin 45 min.

Santa Teresassa – tai koko ranta-alueella ei ole kovin montaa varsinaista hotellia. Suurin osa majoituksista on cabinas – eli yhden tai kahden perheen mökkejä, halutessaan keittomahdollisuuksin. Useimmissa majoituspaikoissa – paremmissakin – tulee suihkussa vain kylmä vesi, joten asia kannattaa tarkistaa etukäteen, mikäli ehdottomasti haluaa myös lämmintä vettä.

Surf Campillä majoitus kuuluu leirin hintaan. Vaihtoehtoisia majoituksia löytyy parhaimpaan hintaan paikanpäältä kyselemällä.

Santa Teresa

Liikkuminen Nicoyalla sujuu parhaiten mönkijällä. Mönkijöitä vuokrataan vähän joka toisen putiikin nurkassa tunti-/päivä-/ ja viikkoperiaatteella. Kaikelaisia mönkijäsafareitakin järjestetään lähellä sijaitseviin luonnonnähtävyyksiin. Rannalla ajaminen on kielletty ja täkäläiselläkin mittakaavalla huikeat sakot (useita satoja euroja…) pitävät huolen, että hurjastelu pysyy aisoissa.

Veneretket, snorklaus, urheilukalastus… Surffaus ei todellakaan ole ainoa mahdollinen vesiaktiviteetti!

Costa Rican pääkaupunki San Jose ei ole varsinaisesti mikään kiinnostava turistikaupunki. Kaikki, joiden kanssa juttelin olivat samoilla linjoilla. Jos kuriositeettina haluaa käydä maan pääkaupungissa, saa siellä kulutettua päivän tai kaksi, mutta varsinkin lyhyemmällä matkalla kannattanee aika käyttää muuhun.

Esimerkiksi maan monet luonnonpuistot tarjoavat upeita elämyksiä. Vaihteleva luonto, tuuheat sademetsät, vuoristo ja eksoottiset eläimet salaperäisistä varaaneista härskeihin pikku apinailkiöihin ovat riittävä syy viettää päivä tai pari muuallakin kuin beachillä.

Montezuman boheemin pikkukylän läheltä löytyy pienen, mutta lipsut jalassa aika haastavan, trekkausreitin päästä ihana vesiputous. Makeavetinen lampi on kirkas ja syvä. Tosin lähemmäs 30 asteiseen meriveteen tottuneesta vesi tuntui suorastaan jääkylmältä!

Aikaisemmin olin sitä mieltä, että joka reissulle pitää ottaa mukaan ainakin yhdet korot. Costa Ricassa ne jäi kyllä käyttämättä. 😀 Kaikki tiet ovat kuoppaisia ja monsuunisateiden jäljeltä usein myös kuraisia virityksiä. Bf kyllä lupasi kuskata Mintun mönkijällä ravintolan ovelle ja takaisin jonain iltana, että voin laittaa violettiset stiletot jalkaani. Vesihanan alla huuhdeltavat lipsut on kyllä oikeastaan ainoat jalkineet, missä täällä on mitään järkeä.

Taksit ovat nelivetojeeppejä ja niillä pääsee kulkemaan silloin, kun on aika jättää mönkijä hotellin parkkipaikalle. Monet paremmat ravintolat sijaitsevat ylhäällä vuoren rinteellä ja huonolla tiellä jyrkässä rinteessä käveleminen käy työstä, vaikka välimatka ei olisikaan kovin pitkä. Taksin kanssa kannattaa sopia etukäteen hinta, sillä muuten edessä saattaa olla ikävä yllätys. Taksimatka saattaa myös yllättäen venähtää, jos kyytiin pitää käydä poimimassa kuskin kyläilemässä ollut tytär tai ostoskasseja raahaava vaimo…

Järjestetyillä veneretkillä pääsee tutustumaan vähän kauempanakin sijaitseviin saariin. Yleensä pakettiin kuuluu myös paikanpäällä valmistettava lounas (saarilla ei ole juuri ravintoloita tai muutakaan kiinteää asumusta) ja niin paljon tuoreita hedelmiä kuin jaksaa syödä.

Surffi-hippi-hurlumhei -fiilistä!

Tuoreita hedelmiä välipalaksi…

Rannoilla ei ole käytännössä lainkaan kaupustelua Thaimaan-reissuilta tuttuun tyyliin. Jokunen – yleensä eurooppalainen tai pohjois-amerikkalainen – elämäntapahippi saattaa levittää hengentuotoksensa myytäväksi. Näiden t-paitojen takana on ranskalainen parikymppinen tyttö, joka rahoitti jokatalvisen surffimatkansa itse painamiensa paitojen myynnillä.

Rantaviiva on avoin kaikille – eli hotellit sen paremmin kuin rikkaat yksityisetkään eivät voi omistaa itse rantaa. Sensijaan kulku rannalle voi olla haasteellista, jos oma majapaikka ei sijaitse tien rannanpuoleisella maakaistaleella. Onneksi säännöllisien välimatkojen päässä sijaitsee kaikille avoimia polkuja hotellitonttien välissä. Läpikulkupolkuja ei kuitenkaan ole kaikissa väleissä ja vain parissa havaitsin jonkinnäköistä valaistuksen tapaista. Kannattaa siis tarkistaa, mistä pääsee kulkemaan ennen pimeän tuloa!

Santa Teresan ranta on äänestetty yhdeksi maailman kauneimmista. Lisäksi se on merenpohjan muodon ansiosta yksi maailman turvallisimpia, sillä vaarallisia virtauksia ei jostain syystä juurikaan synny. Hai-vaarasta monet kyselivät minulta ennen matkaa. Ei, en pelännyt hai-hyökkäystä, eikä kukaan muukaan, joten oletan, että sekin vaara on aika minimaalinen.

Ensimmäisenä surf camp -iltana saimme pienen luennon liittyen yleiseen turvallisuuteen. Vaikka Costa Rica – ja varsinkin turistialueet ovat hyvin turvallisia ja rikollisuus alhaista, kannattaa silti pitää järki päässä. Paikalliset ovat varsin yritteliästä väkeä ja vaikka varsinaisia ryöstöjä ei juuri olekaan, valvomatta jätetyt kamppeet häviävät nopeasti ja jälkiä jättämättä. Paitsi, jos satut jättämään esim. tietokoneesi näkösälle cabinan pöydälle, ei yrittäjähenkinen paikallinen sääli särkyvää ikkunaruutua.

Muuten normaali terve järki riittää. Harva sitä kai pysähtyisi juttusille epämääräisen näköisen porukan kanssa pimeällä tiellä kaukana muista ihmisistä…

Santa Teresan bohem chic  ilmapiiri on houkutellut paikalle paljon nuoria eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia taiteilijoita. Ulkopuolelta erittäin vaatimattoman näköisessä tönössä saattaa pitää majaansa maailman hauskin galleria. Niinkuin nyt esimerkiksi tämä saksalaisten ja kanadalaisten nuorten naisten yhdistetty ateljee-galleria-kahvila.

Myös suurin osa paremmista ravintoloista on muiden kuin paikallisten pitämiä. Tämänkin huikean näköalaravintolan omistaja on kuulemma New Yorkista kotoisin oleva huippukokki. Suosikki sushipaikkamme ravintolapäällikkö on tehnyt pitkän uran Tukholmassa jne. Tästä syystä makuelämykset olivat aivan vertaansa vailla – ja täydellisessä suloisessa riitasoinnussa ympäröivän hippimeiningin kanssa.

Santa Teresan lähin lentokenttä on Tamborissa. Odotusaula on hyvin ilmastoitu ja muodollisuudet aika minimissään! 😀

Lentokeli oli onneksi hyvin tasainen ja nuoret pilotit äärimmäisen luottamusta herättäviä! Mintun lentopelko on onneksi aika minimaalista luokkaa, joten maltoin aika pian alkaa ihastella alhaalla näkyviä maisemia. Lentämällä matka San Joseen sujui suorastaan huomattavasti helpommin kuin nelivetojeepin veivatessa sateen runtemalla tiellä tuntikausia lähes kävelyvauhtia – kuten menomatkalla.

Vietimme mennen tullen yhden yön San Josessa – se riitti mainiosti. Sen sijaan kaipuu takaisin Santa Teresaan iski heti, kun lentokoneen pyörät irtosivat kiitoradasta.

Kaikenkaikkiaan siis aivan upea matka! Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät luonnosta, merestä ja vähän rennommasta meiningistä. Marmorin kiiltoa ja kultanappisia palvelijoita arvostavalle paikka ei sovi, mutta pientä seikkailumeininkiä rakastavalle koko Nicoya-niemimaa on taivas!

Ja Costa Ricassa join elämäni parasta kahvia!

Ainakin I HOPE SO!!

Elle markkinointikumppaninaan Veikkaus ovat järkänneet ihan mielettömän kilpailun!! Kisan voittaja pääsee helmikuussa New Yorkin muotiviikoille  IvanaHelsingin näytökseen ja raportoimaan muotiviikkohumusta.

Ikiaikainen haaveni on ollut päästä kansainvälisille muotiviikoille! Tukholman muotiviikoilla olen hengaillut jo vuosikausia – ensimmäinen SFW (Stockholm Fashion Week) -labelilla merkattu postaus on päivätty 28.1.2008! Aikana, jolloin käytännössä kukaan muotibloggari ei esitellyt kasvojaan blogissa vaan kaikki päivän asu -kuvat poikkaistiin kaulasta! Haha – aika absurdi ajatus nykyään..

Kaiken kertyneen muotiviikkokokemukseni ansiosta voisin kuitenkin saada tosi paljon irti New Yorkin muotiviikoista – ja raportoida kaiken tietenkin täällä blogissa!

New Yorkin muotiviikko on mielestäni erityisen kiinnostava siksi, että siellä esiteltävät brändit on hyvässä mielessä kaupallisempia kuin esim. Pariisissa näytettävät mallistot. Kauemmin Go 4 it vol. 2 -blogia seuranneet tietävät, että Minttu suhtautuu muotiin intohimoiseti, mutta shoppailuun aika pragmaattisesti. Niinpä “kaupallinen” tässä tapauksessa tarkoittaa nimenomaan sitä, että New Yorkissa esiteltävät mallistot kertovat aika pitkälle sen, mitä ns. tavallisissa vaatekaupoissa on tarjolla seuraavina sesonkeina. Amerikkalainen fashion on lähellä kuluttajaa. Helt enkelt…

Tietenkään en hingu Nykin muotiviikoille pelkästään akateemisesta mielenkiinnosta… Tikahtuisin onnesta, jos pääsisin esim. Narciso Rodriguezin, Michael Korsin, Anna Suin tai Diane von Firstenbergin näytökseen. Tuskin kilpailun voittaja saa hengailla New Yorkissa ihan koko viikkoa, mutta ihan varmasti Ivana Helsingin kanssa samoille päiville osuu vaikka mitä kivaa.

Muotiviikkojen aikataulua ei ole vielä julkaistu, joten on liian aikaista spekuloida, mihin näytöksiin sitä sitten lopulta pääsisi. No, eipä Tukholman muotiviikkojenkaan ohjelma yleensä varmistu kuin vasta muutama päivä ennen ensimmäisen näytöksen alkutahteja.

Voittaja saa ottaa mukaan yhden 18 v. täyttäneen matkakumppanin. Tämä takaa sen, että jos Minttu voittaa, tulossa on myös loistavia valokuvia! Matkakumppaniksi lähtee nimittäin aikaisemminkin tänne blogiin erinomaisia kuvia ottanut bf. Tai jos bf ei mitenkään voi duunihommiltaan lähteä (voih tätä aikuisten elämää!), paikka on varattu niinikään valokuvausta harrastavalle Peetulle. 🙂

Varsinaisten näytösten lisäksi haluaisin ehdottomasti päästä back stagelle haistelemaan tulevia meikkaus- ja kampaustrendejä, raportoimaan parhaimpia stailausvinkkejä ja saamaan hyviä ja käyttökelpoisia vinkkejä, miten pienillä jutuilla voi soveltaa tulevat tuulahdukset osaksi omaa tyyliään.

Lisäksi bongailisin luonollisesti iloksenne kaikki eturivillä istuvat fashion celebrityt. Enkä missään tapauksessa missaisi tilaisuutta päästä heittämään kysymyksiä kiinnostaville suunnittelijoille (varmaankin ainakin Paola Suhosen saisi tavata!).

Eli, jos haluat Mintun raportoimaan New Yorkin muotiviikoista, kannattaa mennä tänne: Tehtävä New Yorkissa, etsiä listasta Go 4 it vol. 2 ja klikata “äänestä”.

PS. Kisa on avoin kaikille muoti/tyyli/lifestyle-blogeille, joten kandee ilmoittautua mukaan!

Kuvista kiitos MBFashionWeekNY!

Varoitus, tämä postaus saattaa sisältää linkkejä, jotka johtavat henkilökohtaisen kokonaistehokkuuden romahtamiseen. 🙂

Joskus käy näin. On lauantai-ilta, kaikki täysi-ikäiset lapsoset riekkuvat tahoillaan ja bf on duunissa. Mintun sekä kivojen että …ttu-nämäkin-olisi-ihan-pakko-hoitaa -tehtävien todo-lista on … hmmm, käyttääkseni rippasen kulunutta sanontaa, se on “loputon”.

Jostain syystä asiallisten hommien hoitaminen ei voisi kiinnostaa vähempää. (no okei, kohta menen hakemaan puhtaat, kuivat pyykit pesutuvalta – siitä saa kai aika monta vuxenpoängia??).

Oikeiden tekemisten välttelemisklassiko on tietty aina ihan paras I can haz a cheeseburgare. Peetun vinkistä löysin todo-listan, jonka perusteella voin uskoa, että en ole hassut-kissa-hassuissa-kuvissa-addiktioni kanssa yksin… Itseasiassa koko I waste so much time -blogi on pääosin ihan käyttökelpoista nettihengailuviihdettä.

Mutta nyt on kyllä ihan pakko vinkata viimeisimmästä addiktiostani:

Cute boys with cats. Voiko olla mitään siistimpää? I say no more!

Eikä tarvitse tulla sanomaan, että en olisi varoittanut!

Edit: ihan melkein unohdin lisätä: Simon’s cat – ihan parasta!

Old stuff