Tällä kertaa jutun pointti tulee ensimmäisenä:

On täysin eri asia nauttia kauniista asioista ja pyrkiä kohti visuaalista olotilaa, joka miellyttää omaa alitajuntaa kuin määrittää jonkin tai jonkun arvo ulkonäön perusteella. Piste.

Ruotsalainen megasuosittu lifestylebloggari, yrittäjä ja oman lehden päätoimittaja Blondinbella julkaisi viime keväänä blogissaan ja sittemmin lehtensä kansikuvassa nakukuvia itsestään. Kuvien oli määrä olla tarmokkaana kuka-tahansa-voi-menestyä ja olet-ihana-juuri-sellaisena-kuin-olet viestien välittäjänä tunnetun Isabella Löwengripin kommentti keskusteluun kauneusihanteista ja etenkin laihuuden ihannoinnista. Monet antoivatkin credsiä ei 00-kokoon sopivan bloggaajan rohkeudesta, varmaan yhtä moni moitti, että mitäs realismia tuossa, kun on niin kaikki stailattu valoja myöten ja varmaan vähän vilautettu fotariakin.

En ole Blondinbellan edesottamuksia seurannut enää vuosikausiin, mutta tuo nakukansijuttu sai niin laajan levityksen täkäläisessä mediassa, että se tuli pakostakin sisäistettyä. Siitä lähtien olen hahmotellut mielessäni postausta, jossa erittelisin ajatuksiani pinnan kauneuden ja sallivamman (tai paremminkin vähemmän ruumis-keskeisen) naiskuvan kanssa.

Lisää vettä myllyyn tuli, kun ihana ja fiksu bloggarikollegani Veera julkaisi Suomen mittakaavassa varsinaisen kansalaisliikkeen aiheuttaneen Naked Truth -postauksensa. Aivan käsittämätön määrä suomalaisia bloggareita osallistui haasteeseen ja julkaisi itsestään kuvan ilman meikkiä. Veeran postaus eroaa Blondinbellan postauksesta siinä mielessä, että Blondinbellan viesti oli, että hei, mä näytän tältä ja kaikki koot voi olla tosi seksikkäitä ja ihania, mutta Veeran postauksen pointti oli lähinnä se, että bloggaajatko eivät saisi näyttää normaaleilta ihmisiltä, koska lukijat vaativat blogeiltakin mediasta oppimaansa täydellistä pintaa.

Sitten vielä rakastamani nettilehti Rodeo jatkoi aiheesta suunnilleen väittämällä että meikkaaminen on yhtä tärkeää lähimmäisten huomioon ottamista ja henkilökohtaisen hygienian hoitamista kuin hampaiden pesu (+ rehellisyyden nimissä: parran ajo tai trimmaus…).

Kaikesta tästä ulkonäköön, paineisiin ja pintaan liittyvästä sopasta olen halunnut kirjoittaa postauksen jo pidempään, mutta oikeastaan taidankin haluta sanoa vain pari asiaa:

Naisten – tai kenenkään – ihmisarvon ei pitäisi olla kiinni vartalon koosta. Siis vaikka onkin hienoa, että blondinbellat sun muut poussaavat ei-zero -kokoisina nakuna ja antavat ehkä sillä voimaa muillekin, joiden Nutriletti-kuuri ei mennyt ihan niinkuin Trömsössä, on se vaan silti ihan hemmetin ihme, että arvostus ja hyväksyntä pitää hakea ulkomuodon kautta! Siis ihan normaalikokoisen bloggarin (fiksut ja diskreetit toki!) alastonkuvatko olisivat jotenkin hyväksi puolen maailman ihmiskuvalle? Että hyväksyntä pitää hakea edelleen ulkomuodon tai koon kautta? Toivottavasti ei.

Siis voisko olla, että sitä voisi olla aivan mieletön tyyppi – ei koosta huolimatta, vaan ihan täysin ilman, että sillä olisi mitään merkitystä?

Tää ei nyt tosiaankaan tainnut olla se postaus, jota olin ajatellut kirjoittaa. Ehkä senkin aika vielä tulee. Oikeastaan halusin sanoa, että esteetikko rakastaa kaikkea kaunista, ja kaunis voi olla kummallistakin, mutta koskaanmilloinkaan sillä ei ole mitään tekemistä koon kanssa. Kauneuden on tarkoitus ilahduttaa. Ja lisätä hyvinvointia. Kauneuden tarkoitus ei ole aiheuttaa paineita tai pahaa oloa.

Melkein lisäsin tänne loppuun screen shotin Pinterestistä, kun tein haun sanalla “beauty”. Kuvavirtaan pamahti pelkkiä vaatteita, tavaroita, kenkiä, koruja… Vain joku hassu maisema tai kiva mustavalkoinen retro-kuva yritti pelastaa tilannetta, mutta olin kyllä aika kauhuissani, ja koska tänne blogiin laitetaan vain kivoja asioita, mitään kuvaa tuosta alennuksen tilasta ei ole tulossa.

Mutta hei – Let’s be Amazing!

Täällä aletaan olla jo sen verran itsevarmoja kokkikoululaisia, että viime sunnuntai-illan päivällisille valmistui täysin vapaavalintainen ei-kenenkään suosittelema resepti. Aika huikentelevainen aluevaltaus Mintulta, jonka keittiötaidot ovat olleet sitä tasoa, että vielä muutama kuukausi sitten piti kysyä Peetulta mm. että mistä tietää, mikä hellan levyistä menee päälle nappuloita väännellessä.

Ihan randomilla en toki illallisen ruokaohjetta tohtinut valita, vaan luotin siihen, että ihanasta Safkaa-kirjasta löytyy muitakin toteuttamiskelpoisia reseptejä kuin Se Kuuluisa Avocadopasta.

Illallisen lomassa juteltiin Karkin kanssa ruuanlaitosta (Karkki on se mun lapsistani, joka osti 14-vuotiaana ensimmäisen kesätyönsä palkkarahoilla itselleen pastakoneen, vaikka siis Peetu onkin se, joka on täällä blogissa esiintynyt ruuanlaittajana). Todettiin, että meillä on oikeastaan aika monta keittokirjaa, mutta suurin osa niistä on sellaisia coffee table -selailukirjoja. Oikeasti käytössä on ollut kaksi kirjaa: Rutiga kokboken ja Sju sorters kakor. Tai no, Mintulla on kyllä ollut aika tiivisti käytössä yksi keittokirja aina silloin satunnaisesti, kun on ollut pakko esmes tehdä synttärikakku tms…

En tiedä johtuuko se tuosta sloganista “Parempaa arkiruokaa” vai siitä, että ensimmäiset kokeilut avocadopastan kanssa tuotti tyytyväistä porukkaa ruokapöydän ympärille – hur som helst – Safkaa on voittanut luottamukseni ja paikan henkilökohtaisen kokkikouluni virallisena kurssikirjana.

Viime sunnuntain päivällisille valkkasin Anjovispasta-reseptin. Ihan pelkästään tulevan makuelämyksen mahtavuudella en kuitenkaan perustellut reseptin valintaa. Ihan niin itsevarmoja täällä nyt ei kaikesta huolimatta ihan vielä olla. Anjovispasta on toteutustavaltaan varsin lähellä Avocado-siskoaan, tykkään sitruunan mausta ja päivällisseurana oli kalasta pitävä kasvissyöjä, joten ohje tuntui riittävän turvalliselta.

Hoksasin, että reseptit on siinäkin mielessä tosi hyviä, että niiden perusteella voi tehdä vaikka ostoslistan! Tajusin myös sen, miksi aina vouhkataan siitä, että pitäisi tehdä ruokaa sesongin aineksista. Kasvihuoneessahan nuo vihreät rehut tietenkin kasvatetaan, mutta selkeästi ei ollut mikään iloisten yrttien päivä…

ANJOVISPASTA (ohje copyright Safkaa-keittokirja)

Ainekset

2 sitruunaa (yhden sitruunan mehu, kahden kuori raastettuna)

1 – 2 valkosipulinkynttä

n. 25 g anjovisfileetä

n. 4 dl parmesaania raastettuna

3 keitettyä kananmunaa

1/2 dl kylmäpuristettua oliiviöljyä

kourallinen lehtipersiljaa

kourallinen ruohosipulia

kourallinen tilliä

kourallinen basilikaa

mustapippuria myllystä

suolaa

400 g pastaa (ihanaa, että ohjeissa luki myös pastan määrä noin tarkasti! Kokkikoululainen arvostaa!)

Valmistus

Tätä kohtaa mikään keittokirja ei paljasta: ruuanlaitto alkaa jo silloin, kun ostetaan raaka-aineita (Safkaa pääsee kyllä lähelle, kun kehoittaa valitsemaan toisen ohjeen, jos hyviä raaka-aineita ei löydy…)! Anjovispastan kompastuskivi taitaa olla just ne anjovikset – sellaisen käsityksen ainakin sain ohjeista. Kirjassa sanotaan näin: “Anjovis vai sardelli? Käytä mieluiten oliiviöljyyn säilöttyjä suolattuja anjovisfileitä, jotka Suomessa myydään nimellä sardelli.” Meidän lähikaupassa ei ollut mitään, mikä olisi ollut lähelläkään (jotain tomaattiin säilöttyjä jutskia, jotka oli nimeltään jotain ihan muuta, ei lasketa), joten päädyin noihin kuvan Zeta-sardelleihin. Oikeita tai vääriä, hyvin toimivat!

Tämäkin pastakastike (siis samoin kuin se pastakastike) kandee valmistaa suoraan tarjoilukulhoon. Meillä on onneksi laaja valikoima erinomaisia pastakulhoja Karkin ja Peetun keramiikka-harrastuksen jäljiltä.

Pese sitruunat tosi tosi hyvin kuumalla vedellä ja juuresharjalla. Raasta sitruunasta keltainen kuoren osa, mutta valkoinen on kuulemma kitkerää, joten sitä kannattaa varoa. Purista mehu toisesta sitruunasta. Pilko valkosipuli tosi tosi pieneksi ja laita sekin kulhoon. Pilko anjovikset (itse tein aika pientä muusia anjoviksista – suoraan sanottuna tuo kalamäärä ei ole kovin paljoa pastaan nähden, joten on kiva, että se jakaantuu aika tasaisesti) ja raasta sekaan about 3 dl parmesaania.

Muusaa keitetyt kananmunat (kirjasta löytyy ohje, miten munat keitetään. Jei!) haarukalla ja lisää kulhoon samoin kuin oliiviöljy. Hakkeloi mukaan yrttejä ohjeen mukaan. “Koura” on aika epämääräinen mittari ja nyt tuntuu, että enempikin olisi voinut laittaa. 400 g pastaa on aika paljon ja sekä anjovis että sitruuna voimakkaita makuja. Eli sanoisin, että reilusti vaan rehua sekaan! Ja suht reilusti mustapippuria myllystä ja ehkä ihan ripaus suolaa.

Pastan keitto on helppoa, kunhan muistaa laittaa kännykkään ajastimen (minuutti-pari vähemmän kuin pakkauksen kyljessä sanotaan) ja kunnolla suolaa keitinveteen. Vaikeaa sen sijaan on muistaa, että desin verran keitinvettä pitäisi muistaa lorauttaa kastikkeen sekaan.

Pasta on parhaimmillaan heti nautittuna eli toivottavasti väki istuu valmiina pöydässä. Tarjoilukulhoon kandee laittaa vielä päälle desin verran parmesaaniraastetta ja ehkä ripaus mustapippuria. (Huomaa muuten, että ihan sairaan nopee en ole vieläkään… Ruuanlaiton aluksi oli kaunis päivänpaiste, mutta täysi pimeys ehti laskeutua siihen mennessä, kun sain annoksen kuvattavaksi. Oh well.)

Meidän kolmihenkinen päivällisporukkamme oli aivan yksimielistä, että Anjovispasta on todella herkullista! Tunsin jälleen sekä onnistumisen iloa (keittiössä!) että nautintoa syödessäni ihanaa monivivahteista ruokaa. Lisäksi tuli todettua, että Anjovispasta toimii aivan erinomaisesti myös seuraavana (ja sitäseuraavana) päivänä lounaslaatikossa. Ihan niinkuin Safkaa-kirjassa luvattiin!

Suosittelen siis ehdottomasti testaamaan Anjovispastaa, jos suolaisensitruunaiset maut miellyttävät. Itse ajattelin uskaltautua seuraavaksi kokeilemaan ohjetta, jossa keitetään muutakin kuin pastaa…

Tukholmassa sataa tänään räntää. Mites siellä?

Ensimmäisen kerran  moneen vuoteen on sellainen tilanne, että sydäntalvelle ei ole suunnitteilla minkäänlaista breikkiä auringossa ja lämmössä. Pieni – tai no, ei ehkä ihan niin pienikään – kaukokaipuu tekee pesän mahanpohjaan, kun kesä tuntuu vielä olevan niin kovin kaukana. Eikä viimeisten kokemusten perusteella oikein voi luottaa siihenkään, että täällä mitään kunnon lämpötankkausta pystyisi toteuttamaan edes kesäkuukausien aikana.

En ole ihan varma lievittääkö vai pahentaako Peetun ihanat reissukuvat matkakuumetta. Jotenkin kuitenkin ihan lohdullista, että jossain meri kimaltaa, hiekka tarttuu varpaisiin ja muutenkin on kuumempaa.

Näiden kuvien myötä siis Peetun terveiset Aasiasta kaikille blogin lukijoille! Tytöt ovat kyllä tehneet muutakin kuin hengailleet biitsillä – Mintulla sattui vain nyt olemaan sellainen fiilinki päällä, että tänne valikoitui juuri nuo.

Peetun tämänhetkisistä kuulumisista sen verran, että Aasian turnee on takana ja tällä hetkellä tytöt majailevat Sydneyssä Australiassa. Ilmeisesti reissuporukka hajaantuu nyt ainakin hetkeksi, sillä Peetun olisi tarkoitus mennä töihin, mutta osa aikoo vain lomailla myös Ausseissa. Sydneystä suuntima otetaan kohti Melbournea, jonne on lennähtämässä myös Peetun hyvä ystävä, täällä blogissakin usein mukana ollut Liz, työviisumi taskussaan!

Päätin, että vuosi 2013 alkaa toisenlaisilla päätöksillä ja lupauksilla kuin tavallisesti. Tottakai toivon edelleenkin, että muistaisin käyttää hammaslankaa joka ilta, jaksaisin herätä aamulla tuntia aikaisemmin joogaamaan ja kuivaharjaamaan itseäni ennen töihin lähtöä – puhumattakaan niistä ihoa sileyttävistä ruokavalioremonteista…

Vuonna 2013 haluan voida hyvin ja muuttua kevyeksi vähän toisella tavalla.

• Teen sovinnon menneisyyteni kanssa, jotta se ei pilaa nykyisyyttäni. Ehkä vuoden tärkein päätös. Varmasti yksi loppuelämän tärkeimmistä päätöksistä!
• Lakkaan välittämästä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Se on heidän asiansa – eikä ne muutenkaan niin kiinnosta.
• Aika parantaa lähes kaiken – annan sille aikaa. Pffft, no annan annan.
• Olen tasan itse vastuussa onnellisuudestani. Teen kaikkeni, että en yrittäisi syyttää muita “huonoista fiiliksistäni”.
• (Tää on v a i k e e !!) Lakkaan vertailemasta itseäni muihin ja lakkaan olemasta kade heidän ihanista/kauniista/onnellisista ja ennen kaikkea täydellisistä elämistään!
• Kaikkiin avoimiin kysymyksiin ei vain yksinkertaisesti ole olemassa vastausta. Kun ei ole niin ei ole. Teen parhaani hyväksyäkseni tämän enkä jää vatvomaan ja analysoimaan asioita turhaan.
• Hymyile! Aina voi hymyillä enemmän. Ei vain bussikuskille ja kaupan kassalle vaan myös sille kanssaeläjälle, joka jätti taas aamun lehden kylpyhuoneen lattialle kastumaan tai kaverille, jonka stressaantunut kiukkuaminen kaikuu seinissä. Hekään eivät omista kaikkia maailman huolia, mutta en kyllä minäkään!

ONNELLISTA VUOTTA 2013 kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille!

Käytiin tässä taannoin syömässä Tampereella käsittääkseni vain jokin aika sitten avatussa uudessa ravintolassa Ravinteli Huberissa. Olen tainnut täälläkin moneen kertaan julistaa, että en juurikaan syö lihaa – en edes joka kuukausi – mutta kokonaan kasvissyöjä en kuitenkaan enää ole. Entisen karaoke-kapakan tiloihin avattu Huber hemmottelee sitä pientä sisäistä lihansyöjääni. Seurueemme ainoa täyskasvissyöjä oli tosin myös hän tyytyväinen marinoituun ja grillattuun tofuunsa, mutta varsinaisesti en kyllä paikkaa voi suositella muuta kuin niille, jotka edes silloin tällöin nauttivat myös punaista lihaa.

Huberin sisustus on mukavasti trendikkään rouhea. Metallikehikkoiset lamput valaisevat tunnelmallisesti tiuhahkoon aseteltuja pötytäliinoittamattomia pöytiä. Tiettyä urbaania rustiikkiutta oli selvästi tavoiteltu ja ainakin tuollaisena iltana, kun väkeä on paikalla niin, että noin puolet pöydistä on miehitettyinä, se toimii oikein hyvin.

Ruuan tilaaminen tuntui melkoisen mutkikkaalta. En ole ihan sata varma, että lopulta edes tajusin, miten kaiken olisi pitänyt toimia. Käsitin kuitenkin, että keittiöllä on tietyn kokoisia lihakimpaleita, jotka sitten valmistetaan kokonaisena seurueelle. Tarjoilija yritti selvittää meille konseptia, mutta viestinnässä oli selvästi jotain hankaluuksia, koska tilaaminen oli käydä tuskallisen rasittavaksi tehtäväksi jopa meidän porukallemme. Sen verran kokemusta ravintolassa syömisestä on, että eipä luulisi ongelmaksi muodostuvan sentään omalla äidinkielellään tilaamisen.

Lopulta onnistuimme saamaan pöytään pari erinomaisen herkullista lihabiittiä, valikoiman kastikkeita ja valitsemamme lisukkeet. Entrecote oli oikein mehevää, ihanaa ja hyvää. Ribsit olivat melko kuivia ja vaikka toki tiedämme, että kylkiluissa ei tavallisestikaan ole paljoa kaluttavaa, olivat eteemme tuodut varsin hoikkia millä tahansa ribs-mittakaavalla mitattuna. Kastikkeet olivat maukkaita – joskin ehkä aavistuksen  yllätyksettömiä. Pöytäämme kannettiin lähes kaikkia tarjolla olevia lisukkeita ja yksimielinen mielipiteemme oli, että ne olivat täydellisen ihanan herkullisia. Luuytimellä vauhditettua perunapyreetä ei kannata missata!!

Huberiin kannattaa siis suunnata, kun tekee mieli hyvää lihaa. Paikka on sen verran uusi, että tarjoilijatkin varmaan vielä petraavat ulosantiaan, jolloin tilaamishässäkkä muuttuu asiakkaan kannalta miellyttävämmäksi. Yhden vinkin voisin heille antaa: jos koko seurue istuu h-moilasena, on ihan ookoo antaa selkeitä suosituksia, eikä vaan tuumailla, että tehkää miten haluatte. Talon laseittain myytävä samppanja on ihan raikasta ja reipasta – hyvinkin edullisen hintasa väärtiä ja maa-artisokkakeitto alkupalana sekä kookosta ja ananasta jälkiruokana ovat aivan järkyttävän hyviä!

Joulupäivän yönä voi puhelinhommiin mennä kotiverkkareissa. Näin tuumasi Karkki, joka lähti juuri ensi yöksi töihin. Muuten täällä on kyllä lojuttu koko päivä villasukat jalassa ja pyjama päällä. Nautittu joululahjakirjoista ja napsittu vuorotellen suklaata ja jouluruokaa.

Pulssi on pysynyt muuten ihan alhaalla, mutta kun hoksattiin edelliseen postaukseen tullut kommentti (kiitokset Leona!), että Mulberryn nettikaupan alessa on mm. Karkin himoitsemaa Del Reytä kaupan, oli kyllä pieni hetkellinen action-piikki havaittavissa. Del Reyt oli myyty tosin loppuun (isompi koko ei käynyt – sitä olisi löytynyt mustana, eikä myöskään tummanpunainen versio jota puolestaan olisi ollut normikokoisena…), mikä johti noin 30 min kestävään sydämen läpätykseen ja lopulta päätökseen, että hieno musta Effie Hobo sai kunnian siirtyä Karkin omistukseen. Ja suoraan sanottuna Minttu täällä on rehellisesti sitä mieltä, että tuo sopii oikeastaan lakiopiskelijan tarpeisiin paljon paremmin kuin Del Rey – johon ei mahdu kunnolla edes A4-kokoinen mappi.

Aamu alkoi leppoisasti sytyttelemällä kaikki kodin kynttilät palamaan. Lautasellinen Hälsofililiä ja ystävän tekemää (mielettömän herkullista – KIITOS Tinni!!) mysliä, kyytipoikana jättikupillinen kahvia, starttasi päivän ihanasti. Karkki kömpi keittiöön vähän ennen kahtatoista ja sanoi ensimmäisiksi sanoikseen: joulubuffet! Niinpä katettiin kaikki jouluruuat pöytään ja jatkettiin siitä, mihin illalla jäätiin.

Skype- ja fb-chattailut Peetun kanssa ovat lievittäneet hiukkasen äiskän ikävää. Tyttö sijoitti joululahjaksi saamiaan rahojaan sukelluskurssiin ja jouluaattona olikin sitten aika juhlistaa PADI Rescue -kurssin suorittamista erinomaisin tuloksin. Tänään reissuporukka suunnisti Koh Taolta Koh Phanangille Full Moon partyilemaan. Ilmeisesti juuri tänään Koh Phanangille on ahtautunut koko Aasian backpackerlänkkärinuoriso, joten taas saa huvittaa itseään pitämällä kaikkia peukkuja ja varpaita pystyssä, että neito selviää tästäkin hengissä…

Muuten Mintun päivä on sujunut lähinnä joululahjakirjojen ja Fazerin sinisen parissa. Riikka Pulkkisen “Totta” osuu johonkin kohtaan. Välillä on pakko nousta tekemään jotain muuta, kun eihän sitä koko joulupäivää voi pillittääkään…

Sitä voi esimerkiksi ihmetellä kissan toilailuja, kuvata tukholmalaismittakaavalla käsittämättömän runsasta lumen määrää tai syödä vähän lisää suklaata.

Ihanaa, leppoisaa joulurauhaa.

Jonka alla tosin tuntuu kytevän jotain muuta… Tänään alettiin suunnitella Karkin kanssa huomiseksi sekä lumilautailusessiota Hammarbybackenilla (rinteet näyttävät olevan aivan hillittömän hyvässä kunnossa) ja shoppailukierrosta kaupungilla (tosin voipi olla, että odotamma, kunnes NK:n ale alkaa…).