Piti tänään kirjoitella ihan muista asioista, mutta inspiroiduin tähän vanhaan postaukseen (Selfie – itsekeskeisyyden huipentuma?) yllätäen tipahtaneista uusista – ja varsin tuomitsevista kommenteista niin paljon, että päätinkin keskittyä vain oman lärvini esittelyyn.
Kyseessä on viime Helsingin reissulla otetut kuvat Indiedaysin bloggari-esittelyä ja myös blogin sivupalkkia varten. Kuvat on ottanut Jalmari Eskelinen, hiuksista ja meikistä vastasi Kira.

Tykkään hurjasti kaikista kolmesta parhaimmaksi seuloutuneesta kuvasta. Näytän itseltäni, mutta jotenkin puleeratummalta ja freesimmältä versiolta normaaliin verrattuna. Ammattilaisille kaikki kunnia ja hatunnosto – tähän ei kyllä kotikonstein pysty!
Nyt vain pitäisi päättää, että mikä näistä kolmesta olisi se, joka päätyy viralliseksi profiilikuvaksi.
Itse tykkään ehkä eniten ensimmäisestä kuvasta… Eniten varmasti siksi, että jotenkin identifioin itseni tyypiksi, joka hymyilee niin, että hampaat näkyy. Siitäkin huolimatta, että tiedän hampaistoni aiheuttavan tiettyjä Twilight/True Blood/Vampire Diaries -viboja. Sen lisäksi Peetu oli sitä mieltä, että ykköskuvassa on “crazy eyes”.
Valokuvaajakin taisi olla sitä mieltä, että olen parhaimmillani suu kiinni hymyillessäni, sillä niinä harvoina kertoina, kun yritin pitää huulet yhdessä, kameran laukaisija lauloi ihan eri malliin kuin muuten. Ja tosiaan Peetun mielestä kakkoskuva on paras.

Kolmoskuvaan halusin mukaan raksun Diane von Furstenbergin huivini. Olen saanut paljon kommentteja, että huivin värit korostavat silmiäni ja passaa tosi hyvin ihoni sävyyn. Olen periaatteessa ihan samaa mieltä, mutta jostain syystä kolmoskuva tuntuu kuitenkin aika tukkoiselta ja voisin kuvitella, että kun profiilikuvat ovat aina varsin pienessä koossa, tuo ei välttämättä ole mikään edullisin vaihtoehto.
Selfie-postauksen kommenteissa osa on jyrkästi sitä mieltä, että tuntemattomien ihmisten lärvikuvat eivät kiinnosta. Olisin silti tosi iloinen, jos joku innostuisi auttamaan valitsemaan eniten minttumaisen kuvan näistä kolmesta. Joskus se on niin, että muut näkevät monet asiat paremmin kuin itse.. Olen myös tosi laiska vaihtamaan profiilikuviani, joten tämän kanssa mennään varmasti tosi pitkään ja siksikin olisi kiva, että kuva on just se paras mahdollinen.
Kuvat: Jalmari Eskelinen, hiukset ja meikki Kira

Odotellaan tässä juuri Veeran kanssa hotellin aulassa lentokentälle lähtevää kuljetusta. Selailin odotellessa kameran kuvia – ja tajusin, että nyt on ihan pakko laittaa tuoreeltaan muutama reissun hailaitsi tänne blogiinkin.

Mahtava reissuseura!! Ollaan nähty Veeran kanssa IRL vain pari kertaa ennen matkaa, mutta voi mieletön, miten hauskaa meillä on ollut! Ette ikinä usko, miten montaa sekä Ruotsin että Suomen murretta joku voi osata matkia!

Jeee! Best things in life!!

Kelien puolesta saatiin kokea melkein kaikkia vaihtoehtoja superkovaa pakkasta lukuunottamatta. Varsinkin eilinen oli ehkä täydellisin mäkipäivä evö. Aurinko paistoi, rinteet aivan älyttömän hyvässä kunnossa edellispäivän lumisateen jäljiltä, lämpötila nollassa ja kaikin puolin huippu fiilis!

Laskettelun vastapainoksi hurjasti hyvää ruokaa ja juomaa, After ski -meininkiä ja ihan pikkuisen rillutteluakin! Ihanaa!
Tulossa on vielä vinkkipostaus, mutta tässä nyt nämä päällimmäiset!

Siihen, mistä oikeasti tykkää ja mitä oikeasti haluaa, on aina aikaa ja rahaa. Pitää vain osata kuunnella itseään ja olla vertailematta muihin. Juuri nyt kurvailen jo lähes eläkeikäisellä Burton Customillani pitkin rakastamani Åren rinteitä. Kuka haluaa uutta laukkua tai muuta kampetta, jos samalla hinnalla voi saada kaiken tämän!?
Ensimmäinen reissupäivä alkoi tosiaan herätyskellon piristessä ennen viittä vain muutaman tunnin yöunien jälkeen. En ole koskaan aikaisemmin mennyt Åreen lentämällä ja matkanteon nopeus ja vaivattomuus yllätti. Mitä nyt onnistuin urpoilemaan lentokentällä jo Tukholman päässä, kun en tajunnut, että kotimaan lennot lähtevät eri terminaalista kuin “tavalliset” SASin lennot.
Olimme ehtineet tsekata sisään hotelliin ja ostaa hissiliput vain vähän puolen päivän jälkeen. Aikamoinen ero siihen, että istuu ziljoona tuntia autossa tai nukkuu yön yli junassa!
Keli on ollut täällä tänään hiukan haasteellinen. Pakkasta on kuutisen astetta ja täälläkin viime viikkoina vallinneet pluskelit on muuttanut rinteet aika jäisiksi esityksiksi. Lisäksi tuuli on ollut parhaimmillaan messevät 27 metriä sekunnissa. Vähän saatiin silti hankittua maitohappoa reisiin – kaiken adrenaliinin lisäksi. Loppuviikonlopuksi onkin sitten luvattu vähän vähemmän extremejä lasketteluolosuhteita. Ihanaa!
 

Olin tosiaan eilen päivän mittaisella pikavisiitillä Helsingissä. Herätyskello soi aamulla vähän viiden jälkeen ja sen jälkeen olikin sitten varsinaista haipakkaa siihen asti, kun kymmeneltä illalla taas istuin lentokoneessa matkalla takaisin Tukholmaan.
Ohjelmassa oli ensin uusien profiilikuvien kuvaamista id:n etusivua varten. Ja jos ihan totta puhutaan, toivon, että sieltä löytyisi myös joku kiva otos, jolla voisin korvata tuon blogin sivupalkissa olevan, nyt jo ziljoona vuotta vanhan esittelykuvan.
Tuntui aivan superluksukselta saapua paikalle Indiedaysin toimistolle, jossa odotti ihana Kira, joka vastasi kuvausmeikeistä ja hiustenlaitosta.

Lasillinen Fresitaa kädessä istahdin kammattavaksi. Esitin toiveeksi, että haluaisin rennon, hiukan sekaisen ja surffihenkisen kiharakampauksen sekä meikin, missä painopiste on silmissä. Tunsin oloni aivan superstaraksi, kun kaikkia toivomuksia kuunneltiin ja itse ei tarvinnut muuta kuin rentoutua ja antaa asiantuntijan hoitaa hommansa!

Tämä oli ihan ensimmäinen kerta ikinä, kun olin varsinaisesti meikattavana. Joskus on tullut käytyä muotiviikoilla ja muissa häppeningeissä “pikameikissä”, mutta silloin on aina pohjalla ollut oma ehostus ja kysymys on ollut lähinnä siitä, että meikkaaja vähän kohentelee lopputulosta. Sovimme meikkaaja-Kiran kanssa, että hän tekee päivänvaloon sopivan, vähän kevyemmän sumusilmäehostuksen.

Lopputulos on hiukan erilainen kuin mitä normaalisti käytän, mutta silti ehdottomasti itseni näköinen. Hiukset varsinkin onnistuivat mielestäni aivan täydellisesti. Tykkään myös meikistä, vaikka tuskin ihan samanlaista yritän itse toteuttaa. Kira ymmärsi hyvin toivomani sävymaailman ja jopa huulimeikki tuntui hyvin luonnikkaalta tällaiselle huulipunakammoisellekin. Kuvassa näköjään silmät vielä vähän punoittaa pensselöimisen jäljiltä, mutta onneksi se ehti laskeutua varsinaiseen photoshootiin mennessä.
Yksi ihanimpia asioita tällaisissa tapahtumissa on upeiden blogikollegoiden tapaaminen. Taas tuli parannettua maailmaa, annettua vertaistukea, hölpöteltyä niitä näitä mm. Tinder-deittailusta ja naurettua vatsalihakset kipeiksi. Mahtavaa!

Karkkipäivän Sanni kampausvuorossa, Mami GO GO:n Minttu on kuvausassistenttina, kun säädin kameran asetuksia ja Annikankin kampausta hiukan kohenneltiin. Saatoimme ehkä myös syödä kilon juustoa siinä sivussa…

Take a pose…

Kuvaussessio oli hauska, mutta yllättävän haastava. Jotenkin sitä kuvittelee, että mikä tahansa kuvaustilanne on helppo ottaa haltuun, kun kameran edessä tulee keikisteltyä tämän tästä. Enkä voi sanoa, että olisin tilannetta mitenkään erityisesti jännittänyt. Suorituspaineita oli toki hiukan. Edelliset viralliset profiilikuvat otettiin monta vuotta sitten ja sen tietää, että näiden kanssa tulee elää aika pitkään tästä eteenpäin.
Kuvaaja oli onneksi ihan rento ja huomasi kyllä, kun hymy alkoi hyytyä. Siinä vaiheessa hän kehotti ajattelemaan vain mukavia asioita, lomamatkaa ja auringonpaistetta. En tiedä mahtoiko hän arvostaa, kun kerroin, että Peetu alkaa aina höpötellä juttuja kissanpennuista päivänasukuvauksien yhteydessä, jos hän huomaa, että alan jännittää nenääni (= Peetun ilmaisu sille, että ilme kohmettuu paikoilleen…).

Kun kaikki halukkaat oli kuvattu, siirryimme id:n toimiston yläkerrassa sijaitsevaan edustustilaan syömään lounasta ja pitämään palaveria. Tsekkaa Jannin mielettömän ihana hapsuneule!

Aivan järkyn hyviä erilaisia salaatteja ja onko tuo nyt sitten joku pesto-versio bruschettasta… Omnomnomnom! Reilu parituntisen palaverin jälkeen oli pakko käydä santsaamassa vielä yksi kierros salaatteja – ja voin kertoa, että en ollut ainoa!
Päivän virallisen osuuden jälkeen suuntasimme vielä Helsingin kasvitieteelliseen puutarhaan Rekorderlig-bileisiin.

Ihan täydellinen, kuulas, aurinkoinen, tyyni kevätpäivän alkuilta. Niin uskomattoman kaunista!

On aika vaikea kuvitella makeampaa paikkaa pitää kesä-teemaisia juhlia näin heti talven loputtua kuin Helsingin kasvitieteellinen puutarha. Trooppinen lämpö, runsas kasvillisuus ja hilpeästi thai-henkinen monivärinen valaistus loivat ihan mahtavat puitteet bileille.

Pääsin myös toteuttamaan ikiaikaisen haaveeni ja viritin päähäni oikein näyttävän hennon vaaleanpunaisista muhkeista ruusuista koostuvan kukkapannan. Olo oli vähintäänkin kuin Disney-prinsessalla! Tai no, Disney-prinsessa, joka juo siideriä pullon suusta ja pukeutuu printtipaitaan ei ehkä ole mikään ihan normaali-ilmiö, mutta siitä huolimatta oli hauskaa saada tekosyy huvitella ruusuövereitten kanssa.

Pitihän sitä tietty ikuistaa myös bloggari-kollegoita kukkapannat päässä!

Juhliminen jäi omalta kohdaltani varsin pikaiseksi, koska piti lähteä kohti lentokenttää ja kotimatkalle. Ihan mahtavaa kuitenkin, että ehdin edes pyörähtää paikalla. Harvoin, jos koskaan, sitä pääsee näin erityiseen paikkaan irrottelemaan.
Kotimatka sujui ilman pahempaa turbulenssia. Mitä nyt viereen osui pahassa (ja äänekkäässä) parisuhdekriisissä oleva nuoripari… Onneksi Urbanearsin kuulokkeet eristävät mainiosti myös ulkoa tulevia ääniä.
Postauksen kuvista kaikki ne, missä esiinnyn itse ja jotka eivät selvästi ole selfieitä, on ottanut joko Sanni tai Minttu – suurkiitokset teille ja olipas niin kiva tavata!! Seuraavan kerran sitten Bloggers’ Inspiration Day:ssä huhtikuussa – eikö niin!?

On viimeisen Nutrilett-kuurin väliaikatiedoituksen aika. Tai Nutrilettin kohdalla on kai kyse päätösraportista, mutta omenankarkoitusta olisi tarkoitus vielä jatkaa.
Muistatteko vielä, kun joulun jälkeen haaveilin megalomaanisesta pikastartista painonpudotukseen? Itselleni tyypilliseen tapaan läksin soitellen sotaan ja tuumasin, että ihan kohtahan tässä saa alkaa kaivella vanhoja, pienelle jäähylle laitettuja vaatteita takaisin käyttöön.
No, se e:llä alkava tuli tietenkin väliin eikä kaikki sujunutkaan ihan niin suoraviivaisesti kuin olin haaveillut. Jo ensimmäisessä väliaikaraportissani tilitin sitä, kuinka suunnitelmien tekeminen on helppoa, mutta toteuttaminen hyvistä päätöksistä huolimatta aika raskasta hommaa.

Toisen väliaikaraportin kohdalla olin jo huomattavasti realistisempi. Tavallista elämää ja nutrauspäiviä vuorottelemalla homma kuitenkin eteni. Päänuppikin pysyi paremmin kasassa, kun välillä sai osallistua yhteisiin illallisiin ja viettää laatuaikaa tärkeiden ihmisten kanssa hyvästä ruuasta nauttien. Ja kuten yksi viisas blogin lukija kommentoikin, tällainen tiukempien ja normaalimpien päivien vuorottelu valmistaa huomattavasti paremmin Nutrilettin jälkeiseen elämään. Pitäähän sitä jatkossakin osata nauttia kohtuullisesti ja tarpeen vaatiessa pitää vähän kevyempiä jaksoja.
Nutrilett-kuurini ei siinä mielessä ollut mikään oikein kunnon yhtäjaksoinen kuuri, sillä en vetänyt varmasti ainuttakaan täyttä viikkoa pelkästään nutraamalla. Välillä oli reissuviikko, jolloin jätin pulverit kokonaan kotiin ja melkein kaikkina viikonloppuina tuli herkuteltua ainakin jonkin verran. Arkisin pyrin kuitenkin pitämään tiukkaa linjaa ja se on selvästi kannattanut.

Kaikesta silloin tällöin tapahtuneesta herkuttelusta huolimatta, voin ilokseni todeta, että SATS:in vaaka (en omista omaa…) näyttää melkolailla tasan kuusi kiloa vähemmän kuin aloittaessani. Vielä tärkeämpänä mittarina pidän sitä, että omenan ympärys on kaventunut peräti kymmenen senttiä!
Ensisijainen tavoitteeni siis oli sulatella vyötärölle kertyneitä ylimääräisiä. Suvussamme on paljon kakkostyypin diabetesta ja naisilla yli 80 cm vyötärönympärys kertoo kohonneesta riskistä sairastua. Tästä syystä hurraan erityisesti kadonneille kymmenelle sentille.

 
Vielä tosin on muutama sentti matkaa turvallisemmille lukemille, mutta uskoisin, että lopusta selviän perinteisemmillä kevennyskeinoilla. En usko, että tulen enää varsinaisesti puuttumaan tähän aiheeseen täällä blogissa, mielestäni laihduttaminen ei sitten lopulta ole niin kovin kiinnostavaa. Sen sijaan aion varmasti jakaa löytämiäni ja testaamiani keveitä reseptejä – niistähän on iloa useimmille!
Nutrilettia suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, jotka haluavat selkeän, hyvän ja testatun tavan päästä kevyemmän elämän makuun. Itseäni ainakin auttoi kovasti se, kun ei tarvinnut ollenkaan miettiä ja arpoa ja punnita, että onkohan tämä nyt liikaa ja mitähän sitä sitten söisi. Hankalien hetkien yli auttoi kummasti se, kun vain tiesi, että eikun ne on nyt nämä viisi jauhepussia tämän päivän ateriat ja siinä se.
Olo on ollut koko ajan tosi hyvä. En kiellä, etteikö välillä olisi ollut nälkä. Toisaalta sekin on ollut ihan hyvä opetus – aina ei ole ihan pakko välittömästi rynniä syömään jotain, kun ensimmäinen näläntunne ilmoittelee itsestään. Jumpassa olen jaksanut käydä ihan normaalisti, mutta painoja en kyllä ole tänä aikana lisännyt. En nyt tiedä olisinko lisännyt muutenkaan. Haha!
Seuraava haaste onkin sitten yrittää jatkaa “omin voimin”. Ihan luottavaisin mielin olen, kyllä tässä nutrailun aikana on tullut opittua monenlaista itsestään ja huonoista tavoistaan. Uskoisin, että ainakin pahimmat kurimukset osaan kiertää ja samalla nauttia elämästä ja hyvästä ruuasta!

Toissaviikonloppuna juhlittiin sekä Mintun synttäreitä että ylihuomenna ainakin puoleksi vuodeksi Berliiniin vaihtoon suuntavan Karkin läksiäisiä. Ohjelma oli varsin herkuttelupainotteinen perjantai-illan sitruunapastasta, lauantain ravintolavierailuun ja sunnuntain brunssiin.
Brunssipaikaksi valikoitui Södra teatern ja heidän likilegendaarinen Tukholma-klassikko: Jazzbrunch. Ei niin, että olisimme varsinaisesti mitään tolkuttomia jatsifaneja, mutta leppoisa swing live-bändin soittamana toimii kyllä – etenkin juhlaviikonlopun sunnuntai-aamupäivänä.

Tunnelma Södra teaternissa on mukavan hämyinen ja kotoisa. Kun tulimme sisään, meiltä kysyttiin, että haluammeko istua lähellä bändiä vai katsella hienoa näköalaa. Valitsimme näköalan ja meidät johdateltiin viehättäävään saliin, joka toi mieleen tyttökirjojen isoäidin, kiemuraisine antiikkituoleineen, samettisohvineen ja lehvätapetteineen.
Brunssibuffetissa on tarjolla monenlaisia herkkuja: perinteistä kermaisen pehmeää munakokkelia, rapeaa pekonia, herkullisia juustoja ja monenlaisia paikanpäällä leivottuja leipiä, focacciaa, hapanjuureen leivottua leipää, pikkusämpylöitä, erilaisia salaatteja (oi, niitä marinoituja erilaisia pikkutomaatteja oliivien ja artisokan kanssa) etc. Eksoottisempaa osastoa edustaa taivaalliset pulled pork -minihampurilaiset, nachot lisukkeineen, ihana uunijuuresvuoka, råbiff (mitähän se on suomeksi? “Raakapihvi” ei kuullosta oikein järkevältä…), ihanan tulise chorizot ja tillin makuiset marinoidut lohipalat, jotka olivat erityisesti Karkin mieleen.

Peetu ja Karkki santsikierroksella.

Brunssikuvia selaillessani tajusin, että en ollut juurikaan ottanut kuvia meidän suolaisista annoksista… Taidettiin olla hiukan nälkäisiä!
Jälkiruokiin siirtyessämme toivoin taas kerran, että voisin syödä varastoon. Siis ei niin, että herkut varastoituvat vyötärölle, kuten niillä on tapana, vaan niin, että tällaisena hetkenä voisi nälkäisenä maistella ihan kaikkea ilman pelkoa ähkystä. Yllättävän nopeasti sitä kuitenkin toteaa, että ei, nyt saa kanankoivet ja nachot jäädä väliin, että kykenee maistamaan vielä makeitakin herkkuja.

Tarjolla on aivan mieletön määrä kaikkea ihanaa, suklaamoussea, lemon curdia, suklaapalloja, vadelmapaistosta, pieniä kakkusia, hedelmäsalaattia ja vaikka mitä. Jostain syystä meidän porukka keskittyi pannukakkuihin, jotka olivat aivan suussasulavan syntisen hyviä! Päälle vaahterasiirappia, kermavaahtoa ja itsetehtyjä hilloja… Omnomnom! Peetu testasi myös amerikkalaista perinnettä, pekonia ja pannukakkuja vaahterasiirapin kanssa. Oli kuulemma tosi hyvää, mutta en sitten kuitenkaan itse maistanut.

Ja olihan siellä sitä jatsiakin! Soitto kuului oikein mukavasti, vaikka emme tässä esiintymissalissa istuneetkaan. Oikein leppoisa vaihtehto siis, jos ei varsinaisesti ole tullut fanittamaan jotain bändiä.
Parisen tuntia istuttuamme patojen äärellä olikin sitten Peetun aika lähteä lentokentälle ja kohti Uumajaa. Me Karkin kanssa vyöryimme masujemme kanssa kotiin.
Suosittelen Södra teaternin jazzbrunchia, jos kiikarissa on mutkaton leppoisa paikka, hyväfiiliksinen stressitön tunnelma ja perinteikäs, mutta myös uusia makuelämyksiä tarjoileva hyvä ruoka. Brunssihommat on Tukholmassa yleensä tosi suosittuja ja monissa, kivoiltakin tuntuvissa paikoissa, väkeä ja hulinaa on niin paljon, että melkein alkaa ahdistaa. Vaunujen tai rattaiden kanssa kulkevat eivät Södra teaternia juuri suosi, sillä sinne on kiivettävä rappusia toiseen kerrokseen. Mikä tietysti on hyviä uutisia kaikille niille, jotka haluavat nauttia brunssinsa ilman ruotslaisen vapaan kasvatuksen saaneiden pikkupilttien vilinää pöytien välissä…