Viimeviikkoinen Suomen reissuni suuntautui pääasiassa Tampereelle – niinkuin kerroinkin – mutta ihan ensimmäisenä vietin helteisen hemmottelupäivän Helsingissä. Ohjelmassa oli mm. kesän aikana varsin kurjaan kuntoon päässeen kuontaloni tehokuntoutus L’Oréalilla. Kaupunkifiiliksessä käyskentelyn lomassa kävin myös hankkimassa uudet aurinkolasit viimekeväisen Instrumentarium-kampanjan palkkiolahjakortilla ja nautiskelin myöhäisen lounaan Café Strindbergissä ohikulkijoita ihmetellen.
Sovittiin jo keväällä Bloggers’ Inspiration Day:ssä L’Oréalin Annan kanssa, että jos kesälomareissuni Suomeen osuisi sopivasti, voisin päästä testaamaan hiuksen rakennetta korjaavaa L’Oréal Professionnel Pro Fiber -käsittelyä. Onneksi päivämäärät sopivat ja saatoin uskoa rutikuivan ja ihanan hamppuisen tukkani Annan ammattitaitoiseen ja hellään hoivaan.

Pro Fiber käsittelyn idea on se, että ensin kampaajalla tehdään hiusten kuntoarvio ja sen perusteella tehohoito. Rakennekorjauksen perustana on kaksitehoinen, L’Oréalin patentoima molekyyli, joka sitoo hoitavat ja korjaavat ainesosat hiukseen. Teho kestää noin neljä shampoopesua ja koko homman juju on se, että kampaamossa valitaan oikeat kotihoitotuotteet: shampoo, hoitoaine, naamio ja jätettävä hoito, joiden avulla tulosta voidaan ylläpitää. Joka neljännen shampoopesun jälkeen hiuksiin laitetaan Re-Charge -ampulli, jonka avulla Pro Fiber -rakennekorjauksen tuloksia voidaan palauttaa.
L’Oréal Professionnel Pro Fiber -sarjassa on omat tuotteet vain vähän vaurioituneille (punainen pullo), jo melkolailla kulahtaneille (turkoosi pullo) ja lähestulkoon toivottomille (violetti pullo) hiuksille. Ylhäällä vasemmalla on “ennen” kuva hiuksistani. Ei taida tulla minään yllätyksenä, että allekirjoittaneelle määrättiin se kaikkein tehokkain versio aineista.

Huomasin eron hiusteni kunnossa jo oikeastaan ennen kuin edes näin tai koskin niitä. Annan pestessä pois vaikuttavia aineita tunsin aivan selvästi, miten poikkeuksellisen takuton ja ihanan raskaasti hiukseni soljuivat huuhtelun yhteydessä.
Ensimmäinen kosketustuntuma on myös aivan mahtava – en voinut uskoa, että minun hiukseni voivat olla niin pehmeät, liukaat ja miellyttävän mukautuvat. Kampaamattomat märät hiukset eivät yhtäkkiä muistutakaan ikääntyneen rastafarin kuontaloa – vaan kampa liukuu pehmeästi läpi. Hiukan kosteanakin hiukset näyttävät pehmoisilta ja hengissä olevilta. Muotoilun jälkeen en ole tunnistaa terveen kiiltävää, silkkimäistä hiuksistoa omakseni. Aivan fantastista!

Kotihoitoon sain keskitason shampoon (turkoosi pullo) ja muut tuotteet violettia, tosi vaurioituneelle tukalle tarkoitettua sarjaa.
Vielä en ole ehtinyt testata Re-Charge -ampulleja – en pese niin hurjan usein hiuksiani – mutta shampoo ja hoitoaine on ollut jo käytössä. Ainakin toistaiseksi hoitotulos on pysynyt aivan loistavasti. Olen ollut tosi tyytyväinen siihen, miten hiukseni kiiltää pehmeästi ja luonnollisesti. Tosi suuri ero siihen himmeään mattaan kauhtanaan, millainen tukkani oli aikaisemmin. Aivan ihanaa on myös se, että hiukset eivät ole tuskallisesti takussa koko ajan. Jopa hiusten pesu on nyt ihan mukavaa!

Tukka hyvin, kaikki hyvin -asenteella läksin fiilistelemään kesä-Hesaa. Joku oli uskotellut mulle, että Helsingissä (ja muutenkin Suomessa) on tosi kylmä. Niinpä pistin päälleni pitkähihaisen neuleen – onneksi aika ohuen – ja farkut plus tennarit. Hikoilin kuin pieni possu koko päivän! Haha! No, en valita – ei näistä lämpimistä enää kauaa ole vaivaa.
Seuraava pysäkki oli Aleksanterinkadun Instrumentarium. Olin kuullut, että siellä pitäisi olla Suomen paras aurinkolasivalikoima, joten sinne siis.

Valikoima oli mielestäni ihan jees – vaikka kaikkien kehujen jälkeen odotin ehkä jotain enemmän. Toisaalta sesonki alkaa olla nyt lopuillaan. Ehkä iso osa aurinkolaseista on jo myyty parempiin koteihin ja jäljellä oli vain pahnan pohjimmaiset.
Testailin aika monia malleja. Superpyöreät poskeni on aina ongelma mitä tahansa kakkuloita tai aurinkolaseja valitessani. Monet pokat tökkää kiinni poskiin heti alkujaan, toisten kanssa menee hyvin siihen asti, kun päätän hymyillä. Ja minähän tunnetusti hymyilen varmuuden vuoksi koko ajan.
Yllä oleva nelikko pääsi loppusuoralle. Vasemman yläkulman Michael Kors -laseista tykkäsin itse asiassa tosi paljon, samoin oikean alakulman Prada-arskoista. Kissamaiset viininpunaiset pokat (Versace) olisivat toimineet ilman hymyä, vähän samaa vikaa oli vasemman alakulman superviileissä Pradan aurinkolaseissa. Viimeksi mainitut olisin ihan välttämättä halunnut, mutta kun ei sovi päähän, niin ei sovi.

Päädyin sitten lopulta juuri tismalleen niihin Ray Banin pyöreähköihin, vaalean liilan sävyisiin peililaseihin, joihin iskin silmäni jo Instrumentariumin pisteellä Bloggers’ Inspiration Dayn aikana. Nyt vajaan viikon laseja käytettyäni voin todeta olevani supertyytyväinen päätökseeni hankkia yhdet vähän hassut hippiarskat täydentämään muuten aika klassista ja konservatiivista aurinkolasivalikoimaani.
Ihan täysiä pisteitä en kyllä anna Instrumentariumin palveluasenteelle. Asiakkaita oli toki jonkinverran, mutta ei mitenkään tungokseksi asti. Myyjiäkin näki pyörimässä, mutta heidät piti aina pyydystää uudelleen, jos sattui olemaan toinenkin kysymys. Jononumero ei liikkunut ja kassallakin sai odotella hyvän tovin. Kovasti olisi helpottanut, jos edes joku olisi tullut varmistamaan, että en ole esimerkiksi sattumalta muuttunut täysin näkymättömäksi kauppaan astuessani.
Tosin se aikuisempi tumma rouvashenkilö, joka lopulta tuli kassalle, oli kyllä superystävällinen ja fiksasi aurinkolasit niin ihanan hyvin istuviksi, etten tiennyt moisen olevan mahdollistakaan. Nyt tekisi mieli viedä kaikki muutkin aurinkolasini hänelle säädettäväksi.

Kaikessa hemmottelussa ja shoppailussa meni oma aikansa, joten päädyin lounaalle vasta iltapäivän puolella. Halusin ehdottomasti istua ulkona, kun oli niin upea ilma. En ole mikään suuri Helsinki-asiantuntija, joten suuntasin ainoaan paikkaan, jonka tiesin, eli Esplanadille.
Kaikki terassit olivat aivan täpösen täynnä. Ilmeisesti kukaan muukaan ei ole vielä kyllästynyt kesään ja aurinkoon. Kävi kuitenkin ihan huipputsägä sillä yksi pöytä tyhjeni juuri sillä sekunnilla, kun tiirailin paikkaa Café Strindbergin terassilta.

Talon Club Sandwich tarjoillaan ihanasti perunalastujen kanssa. Koko päivän hikoiltuani tuntui, että tuo oli juuri se suolatankkaus, jota kaipasin. Itse sandwich oli myös hyvää ja raikas lasillinen Pinot Griziota kruunasi Helsinki-päiväni.

Millesgården on aivan syyttä suotta päätynyt hiukan unohdettujen Tukholman kohteiden joukkoon. Tai toisaalta ymmärrän sen kyllä oikeastaan ihan hyvin. Itsellänikin on jäänyt monta tosi kiinnostavaa näyttelyä näkemättä, kun Millesgården on tuntunut sijaitsevan niin kaukana ja hankalan matkan päässä, Lidingöllä asti. (Vieläkään en voi käsittää, etten saanut raahttua luitani kuvittaja ja muotipiirtäjä Mats Gustafsonin näyttelyyn!)
Olen käynyt ko. paikassa vain tasan kerran (taksilla ees-taas), ennenkuin nyt viime viikolla päätettiin Tinnin kanssa tsekata voimakkaista sisustuskankaistaan, tapeteistaan ja – erityisesti täällä meillä – yhteistyöstään Svensk Tennin kanssa tunnetun Josef Frankin näyttely.
Tosi kivasti ja katsojaystävällisesti kuratoitu näyttely nosti kaikki Josef Frankin jopa puhkirakastetut ja vähän tuntemattomammatkin kankaat keskeiseen asemaan. Tosin taiteilijan alkuaikojen ura arkkitehtinä ja myöhemminkin jatkunut kalustesuunnittelu sai sekin osuutensa. Sinänsä aina-sitä-oppii-uutta -tyyppisesti kiinnostavaa, että en yhtään tiennyt, että hän on tosiaan koulutettu arkkitehti ja uransa alkuaikoina keskittynyt juuri siihen.

Oli myös mukava huomata, että Josef Frank oli 67-vuotias aloittaessaan akvarellien tekemisen. Ehkä sitä meikäläiselläkin on vielä kokonaan uusi ura tiedossa – olenhan jo yhden kolmen päivän kurssin käynyt pari vuotta sitten. Ja viime kesänäkin tuli maalailtua ainakin parina-kolmena päivänä. He he..

Itse näyttelyn lisäksi Millesgårdenista tekee kiintoisan vierailukohteen heidän upea puutarhansa. Moneen eri tasoon rakennettu, toinen toistaan erityisimmin patsain koristeltu ulkotila on jo sinällään näkemisen arvoinen. Terassilta avautuva näkymä suoraan Värtahamniin ja lähtöä odottaviin Silja Linen liikkuviin kerrostaloihin ei ehkä ole kaikkein romanttisin, mutta vaikutelma on silti aika mahtava.
Etenkin kauniina päivänä mukaan kannattaisi ottaa kirja tai jotain muuta luettavaa. Sitten sitä voisi vetäytyä jonnekin ihanaan puolivarjoon oliivipuiden katveeseen unelmoimaan itsensä jonnekin sekä ajassa että paikassa kauas pois.

Millegårdenin kiva kahvila & deli tarjoaa herkullista huikopalaa ja hyvää fikaa mukavassa miljöössä. Kahvilaan on sisäänkäynti myös kadulta, mutta koodilla varustettu portti estää luikahtamasta puutarhaan maksamatta museon sisäänpääsymaksua.
No miten sinne sitten pääsee? Helposti ja yllättävän nopeasti julkisilla liikennevälineillä niin, että ensin ajaa punaisen linjan T-banalla Ropstenille (päätepysäkki, no worries), marssii asemalta ulos ja hyppää ihan mihin tahansa Lidingölle menevään bussiin (201, 202, 204, 205, 206, 211, 212, 221). Bussilla yksi pysäkinväli = Lidingön sillan yli (pysäkin nimi: Torsviks torg) ja sitten kävelyä noin viisi minuuttia takaisinpäin ja rantaa kohti. Siellä on viitat, mutta heikkohermoiset tarkistaa tietty puhelimesta, että gps-signaalin perusteella on menossa oikeaan suuntaan.
Josef Frank -näyttely jatkuu vielä lokakuulle ja myöhemmin tulossa on mm. Astrid Lindgrenin näyttely. Suosittelen lämpimästi!

Tukholma, aurinko ja saaristo on ihan täydellinen kesäkombinaatio. Onneksi ei tarvitse olla veneenomistaja tai purjehtija päästäkseen nauttimaan merestä ja auringonkuumentamista rantakallioista. Sandhamn on yksi suosituimpia kesälomasaaria Tukholman ulkosaaristossa. Ihan parasta varmasti olisi, jos voi viettää paikanpäällä edes pari-kolme yötä, mutta päiväretkelläkin pääsee loistavasti fiilikseen mukaan.
Tinni on viettämässä kesälomaviikkoa Tukholmassa ja allekirjoittanutkin pitää muutaman päivän vapaata. Sen kunniaksi päätimme lähteä yhden aurinkoisen kesäpäivän mittaiselle mikrolomalle saaristoon. Nyt high-seasonin aikaan erilaisia retkivaihtoehtoja on tarjolla aika paljon, mutta me halusimme ehdottomasti käydä luksus-tason veneistä ja hyvästä ruuasta kuuluisalla Sandön saarella.

Sandhamn – tai Sandö, niinkuin itse saari on oikeastaan nimeltään – on tosiaan ulkosaaristoa, mutta nopeimmillaan sinne pääsee Tukholman keskustasta vajaassa puolessatoista tunnissa. Silloin tosin pitää ottaa bussi Slussenilta ja körötellä päätepysäkille Stavnäsiin (Stavnäs vinterhamn) ja sieltä sitten lautta Sandhamniin. Bussin päätepysäkki on ihan satamassa, joten mitenkään hankala tämäkään vaihtoehto ei ole.
Tukholman keskustasta pääsee Sandhamniin näin kesäaikaan monellakin eri laivalla. Nopein reittilaiva seilaa matkan reilussa parissa tunnissa, romanttisella höyrylaivalla saa tunnelmoida saaristosta nelisen tuntia. Eli jos haluaa matkustaa höyrylaivalla molempiin suuntiin, on melkein pakko yöpyä Sandhamnissa, mikäli tavoitteena on nähdä vähän saartakin.
Isoja laivayhtiöitä on oikeastaan kaksi, Strömma ja Waxholmsbolaget. Laivaliput käyvät vain saman yhtiön lauttaan, mistä ne on ostettukin. Mikäli haluaa pitää matkailuvaihtoehdot avoimina, ei siis kannata ostaa meno-paluulippua. Liput voi ostaa vasta laivasta, eikä yhdensuuntaisten matkojen kanssa reissu tule yhtään sen kalliimmaksi.

Me hyppäsimme Cinderella II -laivaan Strandvägeniltä klo 9.30 tiistai-aamuna. Parin stopin jälkeen saavuimme Sandhamniin puoli kahdentoista aikoihin. Paluuaikataulu oli aika tiukka, sillä olimme palaamassa jo illalliselle takaisin Tukholmaan. Nappasimme siis 15.15 Stavnäsiin lähtevän lautan ja saavuimme sillä sopivasti viiden aikaan alkuillasta cityyn.
Meillä oli reilu kolme tuntia aikaa fiilistellä Sandhamnia – ja onhan se selvää, ettei siinä ajassa ihan mahottomia ehdi. Aika riitti kuitenkin mainiosti rantakävelyyn, kallioilla hengailuun, katkarapusalaattilounaaseen, leipomovisiittiin ja ennenkaikkea ihanan lomafiiliksen saavuttamiseen.

Sandhamnin ravintola-, kahvila- ja baaritarjonta on aivan vertaansa vailla. Kiertelimme hetken pääraitilla ja lueskelimme lounasmenyitä vesi kielellä. Lopulta päädyimme viehättävään, monena vuonna White Guiden suosituslistalla keikkuneeseen Mondrad’s -ravintolaan.
Onneksi olimme suht hyvissä ajoin sillä paikka täyttyi nopeasti ja ovensuuhun kertyi kohtuullinen jono nälkäisiä lounastajia. Ja mikä ettei – ainakin nauttimamme katkarapusalaatti oli juuri niin freesi ja ihanan maukas kuin vain voi toivoa. Myös ohitse kiitäneet muut annokset näyttivät ja tuoksuivat todella herkullisilta.

Lyhyelläkin visiitillä ehtii kokea sekä Sandhamnin purjehdushenkisen pulssin että levollisen luonnonrauhan. Kallioilla riittää tilaa kauniinakin päivänä, keskellä parasta loma-aikaa. Hiekkarannoille on sen verran pitkä kävelymatka, että kolmen tunnin pysähdyksellämme emme lähteneet niitä etsimään. Tosin ilmeisesti ihan kylän keskustan tuntumassakin on yksi ranta, mutta me taidettiin lähteä tutustumisretkellämme täysin vastakkaiseen suuntaan.
Purjeveneiden lipumisen seuraaminen on jotenkin rauhoittavaa. Tinni kertoi lukeneensa jostain, että meri-ilmassa on ioneja, jotka edistävät terveyttä. Pieni paussi rantakalliolla tuntui puhdistavan pääkoppaa varsin tehokkaasti.

Pakollinen pysäkki Sandhamnissa on mäen päällä sijaitseva leipomo. Peetukin muistutti aamulla, kun olin lähdössä, että “Sandhamnsbulle” (= “seglarbulle”) pitää ehdottomasti kokea. Tunnelmallisen leipomon valikoima on normaalisti varmasti vähän laajempi, mutta iltapäivällä jäljellä oli vain taikinajuureen tehtyjä patonkeja (aivan taivaallisia! Ostin kotiinkin…) ja juuria kyseisiä seglarpullia.
Pulla ei näytä ulospäin juuri miltään, enkä usko, että ilman suosituksia olisin inspiroitunut sitä ostamaan, mutta maku on jotain aivan uskomattoman hyvää. Tai tavallaan tavallinen pullahan se on, mutta niin poskettoman kuohkea ja suussasulava, etten ole ikinä maistanut vastaavaa. Uunituore, vielä lämmin seglarbulle, on kuin kuuman kesäpäivän poutapilvi! (Eli toisinsanoen ehdoton must kaikille Sandhamn-kävijöille!)

Mistä tietää, että on ollut hyvä loma? No monestakin asiasta tietty, mutta yksi hyvä mittari on se, että ei enää muista mikä viikonpäivä on menossa – kaikki päivät kun on vain niitä lomapäiviä. Itselleni kävi Sandhamnissa juuri näin. Mietin ihan vilpittömästi, että mikähän päivä nyt on (tiistai). Sinänsä aika huvittavaa, koska olin vielä maanantaina toimistolla.
Sandhamn maistuu, tuoksuu ja tuntuu lomalta. Eikä fiiliksen saavuttamiseen tarvita kuin muutama tunti!

Alkuun pieni hurahdusvaroitus: jos olet yhtäänkään sitä tyyppiä, että innostut uusista jutuista, olet jo valmiiksi aina puhelin käden jatkeena ja sinulla leikkimieltä sekä pisara kilpailuviettiä, Pokémon GO on hyvin, hyvin addiktoiva peli!
Suomeen ja Ruotsiin käsittämättömän suosion saavuttanut peli saapui virallisesti muutama päivä sitten. Pientä hypetystä on toki ollut havaittavissa jo aikaisemmin, kun malttamattomat tosifanit on hankkinut itselleen aikaisemmin julkaistun jenkkiversion. Me Karkin ja Peetun kanssa ladattiin appi lauantaina – ja ollaan oltu ihan koukussa siitä lähtien!
Taustaksi sen verran, että en ole mikään pelaaja normaalisti. En ole seonnut candycrasheihin, farmvilleihin tai angrybirdseihin, saatika sitten online pelattaviin WoW:in kaltaisiin suurpeleihin. Ainoan kerran, kun innostuin vähän pelaamaan, oli ysärin puolenvälin tietämillä, kun saimme kotiin ihka ensimmäisen Sim Cityn.
Miksi Pokémon GO on niin hauska?
Ensinnäkin siksi, että se yhdistää herkullisella tavalla oikean elämän ja pelimeiningin. Pohjana on Google Maps ja gps-paikannuksen kanssa oma pelihahmo, avatar, liikkuu kartalla tismalleen siellä, missä itsekin. Tarkoitus on kulkea kävellen tai hölkötellen ulkona Pokémon-hahmoja bongaillen (ilmeisesti hitaasti pyörällä liikkuminen onnistuu myös). Peliä ei siis voi pelata sohvan nurkassa nyhjöttäen (eikä fuskata autoillen), vaan ulos on lähdettävä liikkumaan ihan oikeasti – mikä on mielestäni mahtavaa! Muuten pikkuiset iltakäpsyttelyt, lounaspromenadit ja verryttelenpä-vähän-jalkojani -lenkit jäävät helposti vain suunnitelmiksi.

Aikuisia pelaajia ilahduttaa varmasti myös se, että “kohteet” ovat ulkona yleensä jonkun nähtävyyden tms. kohdalla ja esim. kivoista patsaista, rakennuksista etc. löytyy usein myös vähän faktatietoa, taiteilijan nimi, rakennusvuosi, arkkitehdin nimi ja muita fun fact -tyyppisiä asioita. Itse olin esimerkiksi aivan tietämätön, että meidän lähiympäristössä on todella paljon kivoja pieniä veistoksia, mutta Pokémon jahdissa, pelin kartan avulla, löytyi vaikka mitä mielenkiintoista.
Joko olen vakuuttanut, että Pokémon GO on hauska peli? Hyvä, aloitetaan!
Ihan ensimmäisenä pitää ladata pelin appi. Se on ilmainen – mikä ainakin itselleni on olennaista tällaisen huvituksen kohdalla.

Sisäänkirjautumisen jälkeen luodaan oma avatar. Tarjolla ei ole paljoa vaihtoehtoja, mutta sukupuolen lisäksi voi muokata hiusten värin mieleisekseen ja valita vaatteet muutamasta eri sävyisestä vaihtoehdosta. Pelinimen valinta voi tuntua turhauttavalta, sillä yllättävän monet ainakin itse testaamistani olivat jo varattuja. Vakio-nickini, “MenthaCat” oli jo napattu, ja siitä sitten muotoutui tosi töntiltä kuullostava pelinimeni “Minttukissa” (Kissanminttu oli varattu, samoin kaikki testaamani Minttu-johdannaiset…).
Kun avatar on valmis, päästään pelaamaan. Autenttinen kartta näyttää tosiaan vähän Google Mapsilta, mutta värit ovat kirkkaammat. Olen ehkä hiukan lapsellinen, mutta mielestäni jo pelkästään avatarin liikkumisen seuraaminen oman kävelyn mukaan on tosi hauskaa!  Kartalla näkyy siniä tolppia (PokéStops), joista voi käydä noutamassa lisää palloja, lääkkeitä ja muuta tärkeää. Isommat, härvelin näköiset tolpat, ovat nimeltään Pokémon Gyms ja niissä on tarkoitus “treenata” Pokémoneja. Ja tietty myös itse Pokémonit ilmestyvät kartalle.

Kuva: Giphy.com

Ensimmäinen Pokémon ilmestyy kartalle yleensä aika pian. Kun hahmoa painaa peli muuttuu hauskaksi yhdistelmäksi virtuaalimaailmaa ja oikeaa todellisuutta. Joskus karttaa pitää vähän käännellä, että Pokémonia saa näpsäytettyä tarpeeksi kohdistetusti, mutta mitään ryntäilyä tai jahtaamista pelaaminen ei vaadi. Pyydystäminen myöskään ole muutamasta metristä kiinni – pelisäde on lopulta aika pitkä. Siksi en oikein ymmärrä juttuja keskelle tietä pysähtyvistä pelaajista, liikenteen vaarantamisesta tai kukkaistutusten tallomisesta. Jos on järki päässä muuten, Pokémon GO -pelin pelaaminen ei vaadi sen kadottamista.
Kuvaruudun alareunassa näkyy Poké Ball -pallo, joka saa liikkeelle sormella pyyhkäisemällä. Parhaiten pyydystyksen pitäisi onnistua, kun heittää pallon juuri silloin, kun hahmon ympärillä oleva värillinen rinkula on pienimmillään. Itse olen niin surkea heittäjä, että en osaa tuohon sanoa mitään.

Parhaiten Pokémoneja löytyy puistoista ja yleisistä paikoista, joissa on paljon ihmisiä. Kartalla saatta leijailla vihreitä lehtiä ja se on sen merkki, että siellä saattaa olla jotain löydettävää, mutta ei välttämättä. Jos sen sijaan jossainpäin näkyy ihanaa vaaleanpunaista lehtisadetta, sieltä löytyy aivan varmasti myös Pokémoneja. Iltakävelyllä kantsii siis pyöritellä vähän karttaa ja suunnistaa sinne, missä näkyy lentelevän vaaleanpunaisia konfettilehtiä. Tosin olen kyllä löytänyt Pokémoneja ihan vain kadulla kävellessäni. Kuulemma hyviä metsästyspaikkoja on myös kaikenlaiset pienemmätkin nähtävyydet ja esim. kauppakeskukset.
Aika ihanaa muuten myös se, että päivällä on pelissäkin valoisaa ja yöllä pimeää. Säätilasta en ole ihan varma, seuraako peli sitäkin jotenkin, sillä täällä on ollut nyt joka päivä pelatessamme juuri tuollainen aurinkoinen/puolipilvinen sää. Toisaalta voisin kuvitella, että esim. sadepäivät näkyisivät, sillä kuulemma sateella esiintyy ihan eri Pokémoneja kuin aurinkoisella säällä.
Muutenkin sijainti vaikuttaa siihen, että millaisia Pokémoneja haaviin tarttuu. Meidän kodin lähellä on tosi paljon kaikkia vesieläimen kaltaisia hahmoja, koska asumme melkein meren rannassa. Lounaslenkillä työpaikan lähimaastossa on ihan toisenlaisia ja kuulemma metsistöissä asuu myös oma Pokémon-väestö. Yöllä tai pimeän aikaan voi saada kiinni päivisin piilossa olevia haamumonstereita.

PokéStop on tosiaan sininen tolppa, jonka päässä pyörii kuutio. Kun tolppaa lähestyy, se muuttuu ympyrän muotoiseksi pyöriväksi himmeliksi. Sitä klikkaamalla pääsee pyöräyttämään PokéStoppia ja palkinnoksi saa pelipalloja, lääkettä ja munia. Tolppa muuttuu visiitin jälkeen vaaleanpunaiseksi.
Lisäksi PokéStopeissa on usein hauskaa nippelitietoa kohteesta. Olen ottanut tavaksi poimia kaikki mahdolliset PokéStopit, sillä pallonkulutukseni on aika valtaisaa. Ja saman PokéStopin voi käydä pyöräyttämässä uudelleen vaikka miten monta kertaa aina, kun sen väri on palautunut takaisin siniseksi.

PokéStopeilta toisinaan löytyvät munat ovat hauska – ja liikkumaan innostava juttu. Kun munan siirtää hautomopurkkiin (incubator), sen voi saada kuoriutumaan kävelemällä tarvittavan määrän kilometrejä. Heti alusta asti kaikilla on yksi hautomopurkki ja lisää voi joko ansaita tai ostaa ihan rahalla. (Peli itsessään on ilmainen, mutta toki tarjolla on kaikkea, millä voi nopeuttaa omaa etenemistään. Itse olen vähän sitä mieltä, että rahan käyttäminen on huijausta).
Kävelymatka on joko 2 km, 5 km tai 10 km ja munasta kuoriutuu ainakin Pokémoneja ja ehkä jotain muutakin kivaa. Sitä hienompia, mitä enemmän kävelyä on tarvittu – of course!

Kaiken toiminnan seurauksena sinulle (avatarillesi) kertyy XP-pisteitä (Experience Points) ja kun niitä on kertynyt tarpeeksi, pääsee seuraavalle tasolle. Tasolla 5 pitää valita oma treenijoukkue, keltainen, punainen tai sininen. Ei ole tietääkseni mitään erityistä väliä sillä, minkä tiimin valitsee.
Ainoa, mistä kuulemma on jotain hyötyä on se, että pelikaverit valitsevat saman värisen joukkueen ja voivat näin tukea toisiaan. Siitä syystä me Karkin ja Peetun kanssa ollaan kaikki punaisessa joukkueessa. Sininen on kuulemma yleensä suosituin.

Treenijoukkueen valinnan jälkeen on mahdollista mennä vierailulle Pokémon Gymiin – eli “treenata Pokémoneja”. Olen nyt käynyt kolme kertaa gymissä, kerran oman joukkueeni ja kaksi kertaa sinisen joukkueen hallinoimassa. Ilmeisesti tavoite on voittaa kaikki “hallitsevat” Pokémonit ja ottaa gym omaan haltuun. En ole vielä niin pitkällä, mutta hauskaa treenaaminen (taistelulta se kyllä näyttää) on ollut. Tappelu menee niin, että sitä vastapuolta näpytetään niin tiuhaan kuin voi. Ilmeisesti myös oma Pokémon voisi väistellä vastahyökkäyksiä, mutta ei kyllä mitään hajua miten.
Treenihässäköissä rähjääntyneitä Pokémoneja voi hoitaa PokéStopeista löytyneillä lääkkeillä.

Kantsii kerätä kaikki mahdolliset Pokémonit, joita vain näkee. Oikeasti sitä tarvitsee vain yhden jokaista lajia, mutta ylimääräiset, ne, joilla on pienempi CP-luku kuin parhaimmalla, voi muuttaa karamelliksi antamalla ne professorille (scrollaa Pokémonin oman sivun alareunaan ja klikkaa “transfer”). Karamellit voi sitten käyttää CP-luvultaan korkeimpien Pokémonien vahvistamiseen.
Tässä on nyt suunnilleen se, mitä neljässä päivässä olen tehnyt ja oppinut. Se on riittänyt täydelliseen koukuttumiseen! Haha! Paljon on toki vielä opeteltavaa, jos innostus jatkuu – esimerkiksi, miten Pokémon Gym oikeastaan toimii. Näillä vinkeillä pääsee kuitenkin hyvää alkuun ja saa loistavasti pientä ohjelmaa kävelylenkeille.

Olen ollut totaalisesti poissa somesta useamman päivän – ja missannut sen, että mielensäpahoittajat ovat jo sankoin joukoin kerääntyneet paheksumaan Pokémon GO -peliä.
Omana kokemuksenani voin kertoa, että tunsin suorastaan pulppuilevaa iloa, kun lauantaina olimme oman taloyhtiömme pihassa (jossa on kolme PokéStopia…) ja sinne ilmestyi erittäin Pokémon-rikas vaaleanpunainen lehtipilvi. Sen seurauksena joka puolelta alkoi pihaan tulvia peliporukoita, pari muutaman teinin ryhmää, isä kahden alle 10-vuotiaan pojan kanssa, kolmekymppinen nuoripari ja pieni porukka esiteinejä poikia sekä parikymppisiä nuoria aikuisia. Ja sitten siellä olimme me, Karkki, Peetu ja minä. En ole kokenut vastaavaa sitten lapsuuden, että keräännytään jollekin pihalle pelaamaan ja leikkimään yhdessä. Toisilleen täysin tuntemattomat jakavat vinkkejä, vertailevat menestystään ja kannustavat kaveria. Ihan kuin joskus muinoin, kun pelattiin kymmenen tikkua laudalla tai rokee ja pokee.
Ja sekin vielä, että joka kerta, kun meillä oli lyhyt paussi remonttihommissa, maalin piti kuivua tai jotain vastaavaa, lähdettiin pienelle kävelylenkille Karkin ja Peetun kanssa. Ei olisi todellakaan tullut mieleenkään ilman Pokémon GO:ta!
GOTTA CATCH’EM ALL!!

Ihan valtavasti kiitoksia kaikille VR Allegron matkalahjakortin arvontaan osallistuneille! Vastauksia oli todella kiva lukea – ja täytyy sanoa, että vaikka muutenkin on sellainen olo, että haluaisin pian uudelleen Pietariin, kilpailuvastaukset vain yllyttivät matkakuumetta.
Verikirkon näimme vain ulkopuolelta ja ruokakulttuuria vähän lipaista pinnalta. Haluaisin chillailla Nevan rannalla, katsella kun suuria siltoja avataan yöksi ja jokilaivaristeilykin kaikessa perinteisessä turistimaisuudessaan tuntuu houkuttelevalta. Baletissa olisi mahtava käydä ja Eremitasia varten voisin varata ihan oman viikonlopun.
Mutta nyt ei ollut tarkoitus kertailla allekirjoittaneen matkahaaveita, vaan kertoa kuka teistä siellä ruudun toisella puolella saa alkaa tehdä ihan konkreettisia reissusuunnitelmia.
Virallinen onnettaremme, satunnaislukugeneraattori random.org on puhunut ja 240 euron VR Allegro -matkalahjakortin onnellinen voittaja on nimimerkki:
Hanna H
Vastauksellaan:
“Ehdottomasti osallistun! En ole koskaan ollut Pietarissa, mutta kaupunki kiinnostaa kovasti! Erityisesti kiinnostaisi Venäläiseen kosmetiikkaan tutustuminen, näin kosmetiikka-alan opiskelijana, sekä tietysti myös monet nähtävyydet!”
Superlämpimät onnitteluhalaukset ja ihanaa matkaa!!
Kiitos vielä kerran kaikille muillekin osallistumisesta! Kantsii muuten seurata ID:n blogeja, sillä ainakin pari samanlaista lahjakorttia on tulossa eri blogeihin arvottavaksi.
Voittajalle on lähtenyt tieto voitosta myös sähköpostilla.

[mittaustagi]
[conversionpixel campaign=’VR Allegro 2′ title=’Meovinkkejä Pietariin’]

Tässä tulee niitä luvattuja  reissuvinkkejä Pietariin! Tämäkin postaus on toteutettu yhteistyössä Indiedaysin ja VR Allegron kanssa.
Rivien välistä saattaa paistaa pieni turhautuminen, sillä yksi viikonloppu Pietarissa ei tosiaankaan riitä kaikkeen. Etukäteen kuvittelin rauhaisia illallisia, rentoa hengailua Pietarin lukuisissa puistoissa, inspiroivia visiittejä eri nähtävyyksiin ja elämyksellisiä kohtaamisia venäläisen taiteen kanssa.
Noh, positiivista on se, että jopa yhden viikonlopun aikana ehtii todella paljon! Enkä kyllä halua laittaa negatiivisten listalle sitä, että kaikkea suunnittelemaani en sitten ehtinytkään kokea. Kyllähän te tiedätte minut ja todo-listani!
Lyhyt yhteenveto Pietarin-vinkeistäni kuuluu näin: yhden viikonlopun aikana ei kannata yrittää ehtiä kaikkea! Nähtävää ja koettavaa on niin älyttömän paljon, että aluksi on ihan pakko priorisoida tekemisiään. On oikeastaan ihan mahtavaa, että Pietari on niin lähellä – ja että sinne on niin helppo matkustaa – niin paljon siellä on nähtävää ja löydettävää.

Iisakin kirkko oli meidän ykkösnähtävyys.
Kirkko on todella upea – ja moneen kertaan todettiinkin, että eihän tätä pysty sanoin kuvailla. Upeus on pakko kokea itse!
Lippujen ostaminen käy helposti kirkon ulkopuolella olevista automaateista. Suosittelen visiittiä myös näköalatasanteelle. Näkymät ovat aivan fantastiset ja myös kevyestä korkeanpaikan kammosta kärsivä selviää tukevien kaiteiden ansiosta hyvin. 🙂

Pietarilauantain toinen pääkohteemme oli talvipalatsi. Sali toisensa jälkeen kultaa, kimallusta, kristallia ja kirjailuja. Alun ymmyrkäisyys vaihtui jossain vaiheessa turtumukseksi. Emiliakin kysyi, että mikä on Minttu, kun et enää ota kuvia. Jonkinlainen ähky varmaankin iski. Vaikka en kyllä olisi uskonut, että voisin saada yliannostusta kullasta ja kristallista!

Pietariin pääsee tosiaan superkätsysti, nopeasti ja edullisesti junalla.
Yhden viikonlopun aikana kaupungista ei mitenkään ehdi kokea kaikkea, mutta yllättävän paljon kuitenkin. Kesäreissulle liput löytyvät helposti täältä – tai jos kilpailuhenki kiinnostaa – kantsii osallistua 240 € matkalahjakortin arvontaan täällä! Jos haluat maksimoida tsäänsisi, kantsii osallistua arvontaan myös Uuden Kuun Emilian blogissa.