Käytiin eilen katsomassa tuorein Batman-leffa – eli The Dark Knight Rises. Olin jostain syystä kuvitellut, että se aika, jolloin elokuvien nimet käännettiin suomeksi, on ohi – mutta näköjään olin väärässä. No, Yön Ritarin Paluu on kieltämättä ihan järkevän kuuloinen käännös. Toista se oli esmes silloin, kun American Graffiti piti väkisin suomentaa Svengijengi ’62…

En tavallisesti kirjoita tänne blogiin elokuva-arvosteluja näkemistäni leffoista. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan suositella tuoretta Batmania kaikille niillekin, jotka eivät varsinaisesti kuuluu ns. kohderyhmään, mutta jotka aina joskus silloin tällöin salaa nauttivat hyvin tehdystä actionista ja uskottavasta mäiskeestä, joka on riittävän todellisuudelle vierasta ollakseen aiheuttamatta eksistentiaalista ahdistusta.

The Dark Knight Rises noudattaa klassista kunnon draaman kaarta: vaikeuksien kautta voittoon ja takaiskujen jälkeen hyvä voittaa pahan. Tämän verran voin varmasti paljastaa juonesta ilman spoilerivaroitusta. Eli juonessa ei sinänsä ole mitään “uutta”, mutta Christian Bale on hämmästyttävän uskottava lepakkopuvun hylänneenä ex-herona, joka sitten päättää kuitenkin vielä kerran pelastaa rakastamansa kaupungin ja sen ihmiset pahan kynsistä.

Tarinan päänaishahmo on Anne Hathawayn esittämä versio kissanaisesta. Suurin kritiikki, mitä olen kuullut/lukenut elokuvaan liittyen, on kohdistunut juuri Hathawayhin. Hän ei ole missään tapauksessa lempparinäyttelijäni, mutta onnistuu mielestäni täydellisesti Selina Kylen roolissaan. Milloin on kritisoitu, että hän näyttää eksyksissä olevalta jopa action-kohtauksissa (mielestäni se on ihan loogista, hänen roolihahmonsa ei ole varsinaisesti kissanainen, vaan varas ja huijari, joka on olosuhteiden pakosta päätynyt tekemään sitä mitä tekee – ja haluaa kiihkesti “aloittaa alusta” ilman rikosrekisteriä ja merkintöjä tietokannassa), milloin sitä, että ei ole uskottavaa, että hän pinkoo koko ajan 15 cm stiletoissa (ja sekö sitten on uskottavaa, että Batman lentelee BAT-lentsikallaan pitkin Gotham Cityä???).

Leffan pahis on toisaalta aika perinteinen, Batman-tyyliin vinksahtanut alamaailman diktaattori, mutta toisaalta tällä kertaa jotenkin vähemmän fantasia-hahmo kuin esimerkiksi joku Pingviinimies (taisi olla kyllä eri ohjaajan Batman…). Oikestaan monet hyvien ihmisten ja pahisporukan yhteenotot elokuvassa toivat mieleen jengisotiin ja mielenosoituksiin liittyvät uutisoinnit… Kunnon Batman-tyyliin pahiksellekin annettiin inhimillisiä jopa kivoja ja rakastettavia piirteitä – edes pahuus ei ole aina täysin mustavalkoista. En halua paljastaa liikaa juonesta niille, jotka eivät vielä ole elokuvaa nähneet, mutta aika yllättäviä käänteitä pahispuolellakin selviää.

Lisäksi härvelit olivat elokuvassa hienoja, kamalasti tehtiin romua ja räjäyteltiin, pikkusen pussailtiin, parit kyyneleet tirauteltiin ja mitä sitä nyt oikeastaan muuta haluaisikaan? Siis elokuvalta, jonka on tarkoituskin olla toimintaviihdettä? Minttu, Peetu, Karkki, Eric ja Vesa eivät ainakaan jääneet kaipaamaan yhtään mitään, vaan poistuivat hyvillä mielin leffateatterista!

Käytiin viime perjantaina katsomassa ameriikan versio elokuvasta The Girl with the Dragon Tattoo. Olin etukäteen oikeastaan aika skeptinen. Niin monet särmät leffat ovat muuttuneet käsittämättömäksi pullamössöksi päästessään Hollywood-käsittelyyn. Ja vaikka ruotsalaisversiokaan ei nyt ole mikään tiukantaiteellisen elokuvakerronnan mestariteos, toimi se mainiosti kuvamateriaalina kirjalle, josta tykkäsin tosi paljon.

Yllätyin oikeastaan oikein positiivisesti. Tarina eteni napakasti ja juoni kihisi jännitystä, vaikka itse stoori onkin enemmän kuin tuttu. Lievää hämäännystä aiheutti selkeästi ruotsalaiset maisemat ja paikannimet ristiriidassa englanninkielisen dialogin kanssa. Daniel Craig on hämmästyttävän uskottava Millenium-toimittajana, vaikka trimmattu action-stara ei nyt varsinaisesti säteile kultturellia yhteiskuntakriittistä karismaa.

Ylipitkä leffa onnistui olemaan tarpeeksi tiukka pitääkseen mielenkiinnon vireänä oikeastaan paria suvantokohtaa lukuunottamatta. Juonta on pikkuisen stilisoitu ja joitakin yksityiskohtia muutettu, mutta muuten tarina noudattaa kiitettävän tarkasti kirjaa. Siitä tulee ilman muuta pisteitä, sillä Hollywood-mankelissa ei koskaan voi olla varma, mitä alkuperäisille ajatuksille tapahtuu.

Oikeastaan ainoa suuri miinus ja elokuvan heikko kohta on Rooney Maran esittämä Lisbeth Salander. Ehkä suuren maailman markkinoille on ihan pakko saada naispääosasta pehmeämpi ja taitavuudessa vähemmän ylivertainen. Omasta mielestäni alkuperäisen version pehmeämpi Mikael Blomqvist ja raaemmin tulkittu Lisbeth Salander toi juuri sitä odottamatonta ristiriitaa ja jännitettä, jotka tekevät tarinasta niin herkullisen.

Ja olihan tuo leffa ihan pakko nähdä jo pelkästään siksi, koska kuvaukset on tehty käytännössä kotikulmilla! Tuossa kuvassa leffaryhmä on Götgatanilla Mac Jesus -putiikiksi nimetyn M-Zone -myymälän edessä. Sitäpaitsi yhtenä aamuna kuvauskalustoa pystytettiin käytännössä ihan meidän oman ulko-oven tuntumaan!! Tosin lopullisesta elokuvasta en kyllä bongannut yhtään laituri-kohtausta, joka olisi sopinut meidän brygganin maisemiin.

Sen sijaan on hyvin todennäköistä (no ainakin todennäköistä.. tai melkein todennäköistä), että olemme Karkin ja Peetun kanssa mukana jossain lukuisista tunnelbana-kohtauksista. Osuimme nimittäin Östermalmstorgetin asemalle (joka esittää elokuvassa Slussenia…) juuri silloin, kun kuvaushärdelli oli käynnissä. Jännää!!

Hurjan vaikea päättää suosittelisinko elokuvaa muille vai en. Peetun spontaani kommentti oli miksi ihmeessä, siellähän tulee niin paljon hyviäkin elokuvia, kun kuuli, että olemme menossa tuota katsomaan. Kertoo aika paljon. Ehkä pitää olla Tukholma-diggari ja Millenium trilogia -fani, että The Girl with the Dragon Tattoo vol. 2 jaksaa viihdyttää. Tai sitten olla täysin tietämätön mistään kirjoista tai aikaisemmista versioista… Mutta Minttu kyllä tykkäsi!

Syksyn pimeinä iltoina on ihan ykkösparhautta kaapata mukaansa hyvää seuraa ja piiloutua hetkeksi leffateatterin pimeyteen. Varsinkin elokuvat, jotka antavat mahdollisuuden unelmointiin ja ihanaan lepohetkeen kaikesta siitä, mikä näin syyspimeällä tuntuu erityisen mäntiltä, toimivat terapiaakin tehokkaammin.

Breaking Dawn on täydellinen tällainen elokuva.

En ole lukenut Twilight -kirjoja ja leffoistakin olen nähnyt mielestäni vain kaksi ensimmäistä. Sen sijaan olin lukenut joitakin leffa-arvosteluja ja todennut, että jopa sarjan fanisivustolla tämä viimeisin elokuva on saanut aivan käsittämättömän huonot arvostelut. Yleensä sentään fanit ymmärtävät olla innostuneita ja arvostavia vähän keskinkertaisemmankin tekeleen edessä. Niinpä etukäteen odotukseni olivat aika nollassa. Että ylipäätään tulin nähneeksi koko leffan, johtuu yksinkertaisesti siitä, että sekä Karkki että Peetu ovat perus-Twilight faneja: kirjat on luettu läpi vähintään ziljoona kertaa ja edelliset elokuvat katsottu niin monta kertaa, että kukaan ei pysy enää laskuissa.

En siis odottanut mitään erityistä – ja yllätyin iloisesti. Ehkä kokemus oli vähän saman suuntainen kuin joskus aika monta vuotta sitten, kun kävimme tyttöjen kanssa katsomassa uusia Disneyn piirrettyjä. Tykkäsin ihan oikeasti jostain Pocahontaksesta ja erityisesti siitä, missä oli se ninja-tyttö… Silloinkaan en oikeastaan odottanut mitään, mutta kyllä klassiset kauniit tarinat rakkaudesta, uskollisuudesta, ystävyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vaikeuksien voittamisesta toimii aina. Cheesy – varmasti – mutta toimii silti (tai just siksi??).

Sitäpaitsi Breaking Dawn on visuaalisesti niin ihana, että sen voi katsoa pelkästään sen vuoksi!

Leffaseurana Peetu, Karkki ja Karkin bf. Tytöt olivat juuri niin kritiikittömän ihastuneita ja twilight-high elokuvan jälkeen kuin olettaa saattaakin. Eikä Erickään lähettänyt mielestäni kuin yhden tekstarin leffan aikana… 🙂