Ruokien kuvaaminen alkaa olla jo sen tason kansanhuvia, että ajattelin laittaa jakoon Inspiration Day:n Olympus workshopista oppimani muutamat niksit. Work shopin vetäjänä toimi ihana ja taitava valokuvaaja Mikko Rasila, jonka pedagogisen tyylin ansiosta meikäläinenkin automaattiasetusjumittaja sai muutaman välähdyskirkkaan ahaa-elämyksen.
Taustiedoksi sen verran, että olen tässä vähitellen oppinut (ja oppinut hyväksymään), että kamera ei ota niitä kuvia. Tottakai hyvälla kameralla on helpompi saada kaunis lopputulos, mutta läheskään kaikkea se ei ratkaise. Tiedän esimerkiksi yhdenkin bloggarin, jonka Instagram on täynnä tosi kauniita kuvia – jotka on otettu nykytekniikkaan verrattuna aivan antiikkisella iPhone 4:lla. Ei siis edes 4 S:llä vaan ihan sillä nelosella… Pitäisi siis vain osata ottaa niitä kuvia.
Omassa kamerassani ei ole mitään vikaa – päinvastoin – rrrakastan palavasti uutta Olympus PEN E-PL 7:aani. Kamerasta on tulossa juttua ihan erikseen vielä, mutta tässä vaiheessa voidaan todeta tylsien kuvien ongelman johtuvan täysin kameran ulkopuolisista tekijöistä.

Tämän kuvan, missä yours truly yrittää ylittää itseään kuvaajana, on ottanut: Jim Bergström.
Itse kuvaan ruokia lähinnä Instagramiin (@minnapaakkulainen) ja blogin Reseptit -kategorian juttuihin. Lähipiiriltä on tullut hiukan kommenttia, että erityisesti insta-kuvani eivät ole kovin houkuttelevan näköisiä. (Tarkemmin sanottuna Karkki väittää, että ne ovat suorastaan ällöttäviä… Haha!). Koska en ole ajatellut lopettaa sen paremmin reseptien julkaisemista kuin instagrammaamistakaan, hyökkäsin heti Mikon kimppuun ja pyysin apua.
Tässä Mikon antamat vinkit teillekin iloksi ja hyödyksi. Tämän postauksen kuvat ovat harjoittelutilanteessa otettuja näpsäisyjä, eikä tosiaankaan mitään “tee näin” -esimerkkejä. Lisäksi täytyy vielä sanoa, että ohjeet ovat oma tulkintani Mikon neuvoista – eikä häntä saa panna tilille, jos olen ymmärtänyt jotain väärin.

1. Älä kuvaa myötävaloon.
Mikko sanoi tämän ihan ensimmäisenä ja minusta tuntui, että sain jo tämän vinkin avulla “kaiken”. Eli olen elänyt koko valokuvausikäni siinä uskossa, että aina, siis aina, pitää kuvata myötävaloon. Poikkeuksena korkeintaan supertaiteelliset näpsäisyt, joihin en ole tuntenut sen suurempaa hinkua.
Mutta sitten Mikko selitti, miten myötävalo latistaa ja tekee kaksiulotteiseksi kivankin näköisen annoksen. Oikeastaa mikä tahansa muu valo on parempi, sillä varjot antavat jännitettä ja särmää kuvalle. Ja – mikä tärkeintä – estää sen, että ruoka-annoksen kuvasta tulee yhtä mössöä. Niinkuin Mintun kuvista niin usein on tullutkin.

 
2. Vaihda kuvakulmaa.
Mikä tahansa ateria näyttää paljon houkuttelevammalta, kun se on kuvattu jostain muusta perspektiivistä kuin istun tässä ruokapöydässä ja edessäni on lautasellinen ruokaa -kuvakulmasta.
Tavallaan tämäkin on lähes itsestäänselvyys sen jälkeen, kun Mikko sanoi sen ääneen. Siis kenen mielestä oikeasti ne kebab-thai-grillien ruoka-annoskuvat näyttävät houkuttelevilta?

3. Uskalla mennä kauemmaksi.
Kaikkein kaunein kuva ei välttämättä ole se, jossa näkyy vain ruokaa (niille, jotka seuraavat instagramiani sanon vain yhden sanan: voileipäkakku…). On eduksi, jos annoksesta näkee, mitä siinä on eikä vain jotain raaka-aineen osasia. Kannattaa testata myös laajempaa kuvakulmaa esmes koko päivällisseurueen aterioista.

 4. Harjoitus tekee metsurin. (Ei, Mikko ei todellakaan käyttänyt ko. kulunutta “vitsiä” work shopissaan)
Digikameroiden etu on se, että kuvan ottaminen ei maksa mitään. Kuulin, miten Mikko oli ottanut fantastisen hienoja ruokakuvia omaan korvaani täysin mahdottomissa olosuhteissa (= tosi hämärä puoliavoin ravintola ja superkirkas auringonpaiste joka valaisi skarppina ulkoa) ja tajusin, että aina pitäisi edes kokeilla. Muistikortille mahtuu ruutuja ja tekemällä oppii. Ja pitää myös kai hyväksyä se, että kaikista kuvista vain ei tule hienoja. Ne voi sitten vähin äänin deletoida.
Lisäksi Mikko kannusti kuvaamaan myös puoliksi tai kokonaan syötyjä annoksia. En yhtään epäile, etteikö esimerkiksi kalanruodoista voisi saada upeita ja vaikuttavia kuvia. Jotenkin kuitenkin siinä vaiheessa, kun ei onnistu saamaan oikeasti veden kielelle tuovaa kuvaa kauniisti asetellusta annoksesta, on aika pitkä matka edessä siihen taitotasoon, että kalanruodot alkavat näyttää joltain muulta kuin kompostiin menossa olevalta kamalta.