Täytyy tunnustaa, että mietin jo tuossa viikolla, että mikä mahtaisi olla kaikkein eniten luuseri tapa viettää Valentine’s Day:tä. Totesin, että juuri tänään pitää aikuisen sinkun hankkia itselleen nettideittiprofiili. Mikään ei kai voi olla sen pateettisempaa?
Tässä sivulauseessa täytyy nyt kyllä tunnustaa, että tämän vaaleanpunaisen hattararomantiikan täyttämän (yeah, right) päivän suomalainen muunnos, ystävänpäivä, muistui toki mieleeni noin about lounasaikaan – ja kieltämättä ahdistus helpotti huomattavasti. Rakkaita ja tärkeitä ystäviä on matkani varrelle siunaantunut enemmän kuin voisin toivoa. Useimmat ovat olleet mukanani jo alakoulusta asti, mutta voin kutsua itseäni erityisen onnekkaaksi, sillä myös myöhemmin elämääni on saapunut upeita, lahjakkaita ja hienoja ihmisiä, joita voin kutsua ystäväkseni. Olette tärkeitä! <3
Ja tämän sanottuani voinkin kai sitten tunnustaa, että ketään erityistä ystävää ei elämässäni ole ollut pitkään aikaan. Ihan mitenkään älyttömän aktiivisesti en ole sellaista metsästänytkään. Ehkä olen suoraan sanottuna ollut vähän kauhuissani koko asian suhteen. Ja koska sekä täällä svennelässä että maailmalla päivän fiilis on enemmän parisuhderomanttinen (“Alla hjärtans dag”, “Valentine’s Day”), on sinkkuus tänään jotenkin tuntunut enemmän, vaikka muuten olen ylipäätään harvinaisen, etten sanoisi poikkeuksellisen, tyytyväinen elämääni.
Siis en missään tapauksessa halua luokittautua mihinkään mies-pelkoisten aikuissinkkujen kastiin, mutta kieltämättä viimeisimmät parisuhdeyritelmäni ovat olleet sen verran rankkoja kokemuksia, että kiinnostus lounaslöpinöitä tai pikkujoulujuhlaflirttiä vakavampiin juttuihin on ollut erittäin lähellä nollaa.
Jossain takaraivossa tai sielunperukassa elää kuitenkin pienen pieni ajatus, toive, että jossain saattaisi olla myös sellainen miespuolinen ystävä, jonka kanssa olisi kiva jakaa elämän tärkeät pienet jutut. Joku, jonka kanssa iloiset hetket tuntuisivat vieläkin hauskemmilta, arkiset asiat tärkeämmiltä, juhlat huikeammilta ja ne väistämättä eteen tulevat kuopat keveämmiltä ylittää.
Mutta mistä, pardon my French, hemmetistä sen ihmisen voi löytää?
Joskus silloin aikoinaan kysymys tuntui täysin irrelevantilta. Lähestulkoon joka viikonloppu kun pyörittiin jossain baarissa, konsertissa, elokuvakerhossa, partiossa etc. ja mukana oli aina vähintäänkin tutuntuttuja, joita saattoi tsiigailla sillä silmällä. Sittemmin, kun jäin vastoin omaa tahtoani aikuisiällä sinkuksi, tuumasin, että mikään ei voi olla surkeampi lähtökohta deittailuelämän aloittamiselle kuin olla kotitoimistossa töitä tekevä muotialan freelanceri. Tsäänssit tavata upeita, ihania ihmisiä silloin harvoin, kun jokin työaiheinen tapahtuma osuu kohdalle, on about 100 %, mutta naisvaltaisessa busineksessa niiden harvojen mukaan osuneiden miesten deittailutodennäköisyys oli lähestulkoon pyöreä nolla.
Tuolloin päätin ensimmäisen kerran “mennä nettiin” eli listauduin yhdelle käsittääkseni täkäläisittäin suosituimmalle nettideittisaitille. Tai oikeastaan se oli hyvä ystäväni ja partner in crime Tinni, joka sanoi, että nyt pistetään sulle profiili pystyyn.
Muistan hyvin sen illan. Tinnin kanssa kirjoitettiin parin viinilasin voimin meikäläiselle vetävä profiili. Peetu ja Tinnin tytär, oma kummityttöni, kävivät välillä pyörittelemässä silmiään meidän kikatukselle. Lupasin siinä samalla, että silloin parin viikon päästä koittavaan seuraavaan tapaamiseemme mennessä kävisin ainakin yhden ehdokkaan kanssa kahvilla.
Minähän olen tunnetusti yllytyshullu, joten otin haasteen kunnianhimoisesti vastaan. Kahden viikon jälkeen, kun tapasimme Tampereella, olin tavannut peräti kahdeksan eri tyyppiä, joiden kanssa olin ollut nettideittisaitilla yhteydessä. Yhden heistä tapasin sittemmin toisenkin kerran ja yhden toisen peräti kolme kertaa.
Kukaan tapaamistani miehistä ei ollut tyhmä, ruma tai creepy. Mikä heille kunniaksi laskettakoon. Yksikään ei kuitenkaan aiheuttanut myöskään mitään erityisiä tuntemuksia. Siis jos tuntemukseksi ei lasketa sitä, että ajattelin, että jos tämäkin henkilö olisi hyvän ystäväni poikaystävä, olisin ehdottomasti sitä mieltä, että hän on löytänyt todella kivan ja mahtavan tyypin.
Kolmen kuukauden maksullisen periodin jälkeen deletoin profiilini ja tuumasin, että täytyy olla parempikin keino löytää kivoja ihmisiä.
Sittemmin olen lopettanut vapaat mutta yksinäiset freelancer-päivät ja aloittanut oikeat työt oikeassa yrityksessä, jossa on varsin tasaisesti sekä miehiä että naisia töissä.
Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, yksin kotona ystävänpäivän iltaa viettämässä. En ole mitenkään surkeana… Karkki ja Peetu olivat kotona aikaisemmin illalla. Syötiin Karkin tekemää herkullista korvstroganoffia ja juotiin ekologista proseccoa. Tytöt lähtivät sitten sheikkaamaan Sónar Stockholm -festivaaliin ja minä jäin tänne miettimään deittailujuttuja.
Ei niin, että olisin epätoivoinen löytämään vain jonkun, kenet tahansa, arkeani jakamaan, mutta kieltämättä välillä ihmetyttää, että missä ihmeessä ihmiset, aikuiset, nykyään tapaavat potentiaalisia tyyppejä? Baari voisi varmaan olla ratkaisu myös (ajattelee hän optimistisesti). Tuota klassista vaihtoehtoa en ole käytännöllisesti katsoen testannut ollenkaan. Varsinaisesti en käy ulkona oikeastaan koskaan, paitsi silloin, kun on jokin fashion-tapahtuma, ja se on erityisesti deittailunäkökulmasta katsottuna aivan eri asia.
Vietän valtaosan vapaa-ajastani netissä – eli nettideittailu olisi siinäkin mielessä vähintäänkin loogista kohdallani. Jotenkin vain tuntuu, että se jos mikä on varsinaista neulan seulomista esiin heinäsuovasta. Ja minä kuitenkin olen viettänyt lapsuuteni kesät maatalossa, eli käytännössä tiedän, miltä heinäsuopa näyttää..
Sitten lopuksi vielä se viimeinen, vaikein ja rasittavin ongelma. Olen kirjoittanut itsestäni valehtelematta viisi erilaista “kuvausta” ja tyyliin “mitä olen etsimässä”. Valitettava ongelma on se, että itse en haluaisi pyytää deitille sitä tyyppiä, joka esiintyy profiilisivuillani… Olen kirjoittanut aikoinani vähintään ziljoona työhakemusta, mutta jostain syystä tämä tuntuu vieläkin vaikeammalta. Aaargh!!
Hauskaa Valentinen päivää!
Toivoo nimimerkki: “Ikuinen sinkku”.
PS. Postauksen kuvat otin juuri äsken, ihan vitsillä. Tarkoitus oli tehdä hauskoja versioita pateettisista nettideittiprofiilikuvista. Täytyy kyllä sanoa, että sexy face -poseerauksia on syytä todellakin harjoitella. Eihän noista ole mihinkään. Lisäksi Sunshinen yhteistyökyvyttömyys on ihan omaa luokkaansa. Mikä voisi olla aseistariisuvampi kuin söpö aikuissinkku ihkun kisunsa kanssa poski poskea vasten. Mutta Sunshine vaan rimpuilee ja näyttää badass-ilmeitä. Yritä tässä nyt sitten… 😀
20 Comments
Pakko mainita et pateettinen tarkottaa mahtipontista. Ei siis säälittävää jos hait enkusta pathetic. Ihanaa Ystävänpäivää!
Ah – ok – ajattelin, että pateettinen tarkoittaisi mahtipontista nimenomaan sellaisella säälittävällä tavalla. Mutta ehkä olen väärässä?
Minusta hyvä vaan, ettet hötkyile! Yksi kaverini otti nettideittailun profiilit niin tosissaan, että lähti varsin hepposin – tai idealistisin – perustein tuntemansa miehen kanssa maailmanympärimatkalle. Ei se suhde kestänyt. (Toisaalta hyvä kun testasivat tollaisella tavalla eikä esim. lapsen hankkimisen kautta…) Mutta kyllä sieltä kultajyviäkin löytyy – yksi hyvä ystäväni löysi deittipalstan kautta todella hienon miehen. Hän oli valitettavasti eri maasta, mutta muutti mukisematta Suomeen töihin. Heillä on nyt jo toinen pulla uunissa 🙂
Joo – olen kyllä itsekin kuullut, että ei nettideittailu mitenkään täysin tuhoon tuomittu ajatus ole. Yllättävän monet on löytänyt sukulaissielun sieltä. Omalla kohdallani homma tuntuu vain sujuvan äärimmäisen tahmeasti… 🙂
Ootko kokeillu Tinderiä? Sitä uutta hitti-appia älypuhelimelle 😀 vaikuttaa jotenki ihan uudenlaiselta mahdollisuudelta tavata ihmisiä
En kyllä ole. Pitäisi varmaan ottaa selvää tuosta…
MInä kokeilin nettideittailua viime kesänä ja täytyy sanoa, että siitä huolimatta, että tapasin koko joukon ehdokkaita, ei yksikään kolahtanut. Kaikki eivät tokikaan olleet yhtä huonotapaisia kuin tässä postauksessani: http://mylife-thesecond.blogspot.fi/2013_08_01_archive.html , mutta sen verran masentavia tapauksia olivat, että kolmen kuukauden jälkeen totesin minäkin, että eiköhän tämä ole niin nähty.
Toivotaan (ja uskonkin), että ruotsalais/tukholmalaismiehissä on enemmän potentiaalia! Lycka till!!
Kyllähän näissä täkäläisissä miehissä on ihan potentiaalia, mutta kun ei kolahda niin ei kolahda… Mistähän sitä löytäisi sellaisen taikakuulan, jonka avulla etsiskely helpottuisi? Netti ei tunnu olevan oikea vastaus kuitenkaan.
Jos löydät tuon taikakuulan, niin älä unohda vinkata lukijoillesi täällä 🙂
Haha!! Joo ilman muuta kaikki hyvät vinkit jakoon samantien! 😀
Katso happypancake! Ilmainen ja tarjonta toooosi laaja. Mun mielestä hyvä sivusto ja deittailin sieltä aika paljon asuessani Tukholmassa. Ja siis tietenkin nettiin, varmasti ainakin puolet kaikista tapaa siellä. Jos ei, niin ne huijaa 🙂 netillä ei ole, ainakaan Ruotsissa, mun mielestä minkäänlaista negatiivista leimaa.
Ei täällä tosiaan mitään negatiivista leimaa ole nettideittailussa. Enemmän se taitaa olla omien korvien välissä – ja ei-niin-onnistuneiden kokemusten aiheuttamaa… Täytyypä tsekata tuo happypancake. Kai sitä on otettava kaikki keinot käyttöön. 😀
Olen kuullut kavereiltani sekä negatiivisia että positiivisia kokemuksia nettideittailusta. Parhaimmillaan “jutut” ovat kehittyneet rakkausav(i)oliitoiksi ja pahimmillaan…Mutta hei, miesvaltainen harrastus! Omakohtaisesti voisin sanoa, että moottoripyöräily on sellainen…tietty vaatii harrastuskaluston hankintaa ja ehkä kiinnostus lajia kohtaan täytyisi olla 😉 Mitäs muuta, metsästys…hmmm…jääkiekko…no joo =D Harrastaako miehet jotain muuta!?
Miesvaltaista harrastusta olen miettinyt itsekin. Pitäisi vain keksiä joku, mikä itseäkin kiinnostaisi jonkun verran – haha! Moottoripyöräily olisi tosi jees (joskus nuorena omistinkin pienen pyörän…), mutta aloituskulut on tässä kohtaa vähän turhan suuren. Haha! Muuten en oikein tiedä mitä ne miehet harrastaa? Jääkiekkoa?? 😀
Mun kolme kaveria on onnellisesti naimisissa nettideitin kanssa. Kaikilla ns. hyvät miehet ja ovat oikein onnellisia. Go 4 it!
Olen aivan vakuuttunut, että netistä löytyy upeita(kin) poikaystäväehdokkaita. Jotenkin tuntuu vain kertakaikkisen toivottomalta yrittää löytää “sitä oikeaa” (tai edes “Mr. Right Now”…). Mutta kai sitä pitäisi vain rohkeasti yrittää. Sinkkuna olemisessa on paljon hyvää, mutta kyllä sitä aina välillä kaipaa vierelleen jotakuta tärkeää. 🙂
Ehkä Minttu tuo tahmeus johtuu myös niistä asioista mitkä “perinteisessä” nettideittailussa on vikana. Se että esiinnytään anonyymina jonkun nimimerkin takana ja se että periaatteessa sinne profiiliin voi oikeasti laittaa asioita jotka eivät sitten todella ole oikeita. Tässä viittaan vääriin, vanhoihin kuviin, parisuhdestatukseen, väärään ikätietoon ym. Ihmissuhde kun pitäisi kuitenkin perustua luottamukseen ja tuo anonymiteetti ei luo siihen hyvää pohjaa. Päädyimme sinkkukaverin kanssa siihen että fixataan tuo tilanne ja perustimme Audrey nettideittipalvelun jossa kaikki esiintyvät oikeilla tiedoilla ja oikealla etunimellä kuitenkin niin että jokaisen yksityisyyttä kunnioitetaan ja kaikki pelaa samoilla pelisäännöillä. Emme ole vielä aktiivisia Ruotsissa mutta jos Suomessa käyt niin kokeile.
Ja niinkuin totesit kyllä se nettideittailu vaatii omaa aktiviteettia ja käy myös työstä sillä se kemia on pakko testata reaalimaailmassa. Älä kuitenkaan heitä vielä kirvestä kaivoon 🙂 Onnea ja menestystä sen oikean etsintään!!Joskus sen oikean löytäminen vaatii vain hippusen onnea.
Olen aivan varma, että yksi nettideittailun hankaluuksista on juuri tuo, että koskaan ei oikein voi tietää, mitä nimimerkin takana on. Mutta eihän sitä nyt ihan kokonaan kannata toivoa vielä menettää – ehkä sitä joskus olisi sitä kuuluisaa onneakin matkassa. 🙂
Eiköhän se nettideittailu ole ihan nykyaikaa ja mun mielestä käsitys siitä, että se on epätoivoista, on auttamattomasti vanhentunut. Netin kautta voi ihan samalla tavalla löytää kivan miehen kuin baarista tai jonkun harrastuksen parista. Ihan yhtä randomeja ne ukot on joka paikassa 🙂
En tunne sinua, mutta vaikutat mukavalta ihmiseltä, olet kaunis ja muutenkin ookoo ja siitä tulikin ajatus, että miksi ihmeessä niin moni laatunainen on sinkku?! Se ei ole reilua, sanon minä. Usein ajatellaan, että naisten vaatimukset on korkealla ja toki aikuinen nainen tietää, mitä mieheltä haluaa, mutta tuskin kukaan mitään mahdottomia vaatii.
Ja kyllä se joskus se neula löytyy sieltä heinäsuovasta 🙂
En todellakaan mielestäni etsi mitään supermiestä, enkä muutenkaan pidä mitään epärealistisen superkorkeita vaatimuksia. Varmasti tästä vielä tohdin nettideittailemaan, kunhan nyt sulattelen hetken ajatusta. Tosiaan mitään kiirettä “sen oikean” löytymiseen ei ole. Elämäni on oikein mukavaa juuri näinkin, mutta en kyllä ollenkaan harmittelisi, vaikka se neula sieltä heinäsuovasta jonain päivänä ilmestyisi! 🙂