Hiukan ristiriitaisin tuntein täällä kirjoittelen tätä asupostausta. Tekisi niin kovin mieleni hehkuttaa ihanaa, aurinkoista ja lähestulkoon kesälämmintä viikonloppua, jonka vietin pääasiassa ulkoilemalla ja säästä nauttien. Ja samalla jatkaa juttua kertomalla, miten toimistollekin on niin paljon helpompi pukeutua, kun ei tarvitse miettiä kylmää, viimaa tai päin näköä iskevää alijäähtynyttä vettä – eli normaalia lokakuumeininkiä.
Riemua hillitsee huomattavasti se, kun takaraivossa tykyttää selkeä tieto siitä, että kaiken tutkimustiedon mukaan kysymys ei suinkaan ole se, että säiden jumalat nyt poikkeuksellisesti halusivat hemmotella meitä pohjoisen asukkeja, vaan siitä, että ilmaston lämpeneminen, kasvihuoneilmiö, mahdollistaa tällaiset ääri-ilmiöt.

En mitenkään haluasi ahdistua ihanan täydellisestä ja poikkeuksellisen lämpimästä syysviikonlopusta nauttiessani. Yritän ajatella positiivisesti – ei kai nyt ihmiskunta voi olla niin hullu, että tuhoaisi sen ainoan planeetan, jolla tietojemme mukaan voi asua – mutta kieltämättä se on tosi vaikeaa.
Mietin omaa elämääni ja kulutustottumuksiani. Olen sekasyöjä, mutta syön kalaa korkeintaan kerran viikossa ja lihaa (kana, possu, nauta, riista) noin kerran kuukaudessa. Maitotuotteita menee tosin lähes päivittäin ja muniakin melkein joka viikko. Käytän käytännöllisesti katsoen kaikki vaatteet ja muut hankinnat loppuun, ennenkuin edes mietin korvaavia ostoksia, mutta toisaalta asun yksin kolmiossa kahden kissan kanssa. Ja kaupunkikissojen hiilijalanjälki ei valitettavasti ole mitenkään minimaalinen.

Viime viikolla töissä lounaalla juteltiin kollegoiden kanssa ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten on tärkeää, että ihan jokainen tekee voitavansa pysäyttäkseen negatiivisen kehityksen. Sillä on merkitystä, miten paljon lihaa syö ja kuinka usein jättää auton talliin. Kun riittävän monet tekevät saman pienen teon, vaikutus on yllättävän suuri. Vähän samaan tapaan kuin, kun nettishoppaillessa laittaa ostoskoriin vain tosi edullisia juttuja ja mielettömän hyvä diilejä, mutta loppusumma on siitä huolimatta aivan järkyttävän suuri. Samalla tavalla pienistä teoista kasvaa merkittäviä, kunhan riittävän moni osallistuu.
Totuuden nimessä täytyy sanoa, että en kirjaimellisesti tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tämän tiedostavan lounaspöytäkeskustelun päätteeksi porukat kyselivät toisiltaan, että “mitäs, Annica, mitäs te meinaatte tehdä syyslomalla?” (syysloma on täällä svennelässä vasta kahden viikon päästä ja koululaisilla se kestää koko viikon). Suurin osa oli lähdössä lentäen jonnekin lämpimään. Eli se siitä kasvissyönnistä?

Enkä nyt todellakaan väitä olevani mitenkään parempi, vaikka juuri syyslomalla en mitään erityistä lomaa aio pitääkään. Itseasiassa koko konsepti tuntuu vieraalta nyt, kun ei ole kotona asuvia lapsia. Vastahan tässä ollaan päästy kunnolliseen työnteon vauhtiin kesälomien jälkeen.
Sen sijaan ajatus siitä, että matkustaisin laiva-juna -yhdistelmällä Tampereelle joka kerta, kun sinne nyt äidin asioiden hoitamisen takia pitää matkustaa, tuntuu todella ahdistavalta. Ei niin, että sen paremmin Ruotsin ja Suomen väliä sukkuloivat lautat tai juna tuntuisi vaihtoehtona vastenmieliseltä, vaan ainoastaan siksi, että en mitenkään halua pitkittää niihin, itselleni varsin raskaisiin matkoihin kuuluvaa tyhjää aikaa.
Katsastin myös muistikirjani takasivulla olevan listan unelmieni matkakohteista – tai tarkemmin siis paikoista, jonne haluaisin matkustaa ja joissa en vielä ole käynyt. Montenegro ja Lissabon taisivat olla ainoat, jotka on jotenkin mahdollista saavuttaa lentämättä.

En halua kuitenkaan vaipua synkkyyteen. Teen omalta osaltani sen, minkä kykenen; syön lihaa ja maitotuotteita entistä harvemmin ja harkitummin – ja teen kaikkeni valitakseni lähilomia.
Kaiken tämän pohdinnan kuvituksena on tämän päiväinen toimistoasuni.

• t-paita. Ganni
• neuletakki, Dagmar
• hame, Primark
• kengät, Karl Lagerfeld Paris