Täytyy tunnustaa, että mietin jo tuossa viikolla, että mikä mahtaisi olla kaikkein eniten luuseri tapa viettää Valentine’s Day:tä. Totesin, että juuri tänään pitää aikuisen sinkun hankkia itselleen nettideittiprofiili. Mikään ei kai voi olla sen pateettisempaa?
Tässä sivulauseessa täytyy nyt kyllä tunnustaa, että tämän vaaleanpunaisen hattararomantiikan täyttämän (yeah, right) päivän suomalainen muunnos, ystävänpäivä, muistui toki mieleeni noin about lounasaikaan – ja kieltämättä ahdistus helpotti huomattavasti. Rakkaita ja tärkeitä ystäviä on matkani varrelle siunaantunut enemmän kuin voisin toivoa. Useimmat ovat olleet mukanani jo alakoulusta asti, mutta voin kutsua itseäni erityisen onnekkaaksi, sillä myös myöhemmin elämääni on saapunut upeita, lahjakkaita ja hienoja ihmisiä, joita voin kutsua ystäväkseni. Olette tärkeitä! <3
Ja tämän sanottuani voinkin kai sitten tunnustaa, että ketään erityistä ystävää ei elämässäni ole ollut pitkään aikaan. Ihan mitenkään älyttömän aktiivisesti en ole sellaista metsästänytkään. Ehkä olen suoraan sanottuna ollut vähän kauhuissani koko asian suhteen. Ja koska sekä täällä svennelässä että maailmalla päivän fiilis on enemmän parisuhderomanttinen (“Alla hjärtans dag”, “Valentine’s Day”), on sinkkuus tänään jotenkin tuntunut enemmän, vaikka muuten olen ylipäätään harvinaisen, etten sanoisi poikkeuksellisen, tyytyväinen elämääni.
Siis en missään tapauksessa halua luokittautua mihinkään mies-pelkoisten aikuissinkkujen kastiin, mutta kieltämättä viimeisimmät parisuhdeyritelmäni ovat olleet sen verran rankkoja kokemuksia, että kiinnostus lounaslöpinöitä tai pikkujoulujuhlaflirttiä vakavampiin juttuihin on ollut erittäin lähellä nollaa.
Jossain takaraivossa tai sielunperukassa elää kuitenkin pienen pieni ajatus, toive, että jossain saattaisi olla myös sellainen miespuolinen ystävä, jonka kanssa olisi kiva jakaa elämän tärkeät pienet jutut. Joku, jonka kanssa iloiset hetket tuntuisivat vieläkin hauskemmilta, arkiset asiat tärkeämmiltä, juhlat huikeammilta ja ne väistämättä eteen tulevat kuopat keveämmiltä ylittää.
Mutta mistä, pardon my French, hemmetistä sen ihmisen voi löytää?
Joskus silloin aikoinaan kysymys tuntui täysin irrelevantilta. Lähestulkoon joka viikonloppu kun pyörittiin jossain baarissa, konsertissa, elokuvakerhossa, partiossa etc. ja mukana oli aina vähintäänkin tutuntuttuja, joita saattoi tsiigailla sillä silmällä. Sittemmin, kun jäin vastoin omaa tahtoani aikuisiällä sinkuksi, tuumasin, että mikään ei voi olla surkeampi lähtökohta deittailuelämän aloittamiselle kuin olla kotitoimistossa töitä tekevä muotialan freelanceri. Tsäänssit tavata upeita, ihania ihmisiä silloin harvoin, kun jokin työaiheinen tapahtuma osuu kohdalle, on about 100 %, mutta naisvaltaisessa busineksessa niiden harvojen mukaan osuneiden miesten deittailutodennäköisyys oli lähestulkoon pyöreä nolla.
Tuolloin päätin ensimmäisen kerran “mennä nettiin” eli listauduin yhdelle käsittääkseni täkäläisittäin suosituimmalle nettideittisaitille. Tai oikeastaan se oli hyvä ystäväni ja partner in crime Tinni, joka sanoi, että nyt pistetään sulle profiili pystyyn.
Muistan hyvin sen illan. Tinnin kanssa kirjoitettiin parin viinilasin voimin meikäläiselle vetävä profiili. Peetu ja Tinnin tytär, oma kummityttöni, kävivät välillä pyörittelemässä silmiään meidän kikatukselle. Lupasin siinä samalla, että silloin parin viikon päästä koittavaan seuraavaan tapaamiseemme mennessä kävisin ainakin yhden ehdokkaan kanssa kahvilla.
Minähän olen tunnetusti yllytyshullu, joten otin haasteen kunnianhimoisesti vastaan. Kahden viikon jälkeen, kun tapasimme Tampereella, olin tavannut peräti kahdeksan eri tyyppiä, joiden kanssa olin ollut nettideittisaitilla yhteydessä. Yhden heistä tapasin sittemmin toisenkin kerran ja yhden toisen peräti kolme kertaa.
Kukaan tapaamistani miehistä ei ollut tyhmä, ruma tai creepy. Mikä heille kunniaksi laskettakoon. Yksikään ei kuitenkaan aiheuttanut myöskään mitään erityisiä tuntemuksia. Siis jos tuntemukseksi ei lasketa sitä, että ajattelin, että jos tämäkin henkilö olisi hyvän ystäväni poikaystävä, olisin ehdottomasti sitä mieltä, että hän on löytänyt todella kivan ja mahtavan tyypin.
Kolmen kuukauden maksullisen periodin jälkeen deletoin profiilini ja tuumasin, että täytyy olla parempikin keino löytää kivoja ihmisiä.
Sittemmin olen lopettanut vapaat mutta yksinäiset freelancer-päivät ja aloittanut oikeat työt oikeassa yrityksessä, jossa on varsin tasaisesti sekä miehiä että naisia töissä.
Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, yksin kotona ystävänpäivän iltaa viettämässä. En ole mitenkään surkeana… Karkki ja Peetu olivat kotona aikaisemmin illalla. Syötiin Karkin tekemää herkullista korvstroganoffia ja juotiin ekologista proseccoa. Tytöt lähtivät sitten sheikkaamaan Sónar Stockholm -festivaaliin ja minä jäin tänne miettimään deittailujuttuja.
Ei niin, että olisin epätoivoinen löytämään vain jonkun, kenet tahansa, arkeani jakamaan, mutta kieltämättä välillä ihmetyttää, että missä ihmeessä ihmiset, aikuiset, nykyään tapaavat potentiaalisia tyyppejä? Baari voisi varmaan olla ratkaisu myös (ajattelee hän optimistisesti). Tuota klassista vaihtoehtoa en ole käytännöllisesti katsoen testannut ollenkaan. Varsinaisesti en käy ulkona oikeastaan koskaan, paitsi silloin, kun on jokin fashion-tapahtuma, ja se on erityisesti deittailunäkökulmasta katsottuna aivan eri asia.
Vietän valtaosan vapaa-ajastani netissä – eli nettideittailu olisi siinäkin mielessä vähintäänkin loogista kohdallani. Jotenkin vain tuntuu, että se jos mikä on varsinaista neulan seulomista esiin heinäsuovasta. Ja minä kuitenkin olen viettänyt lapsuuteni kesät maatalossa, eli käytännössä tiedän, miltä heinäsuopa näyttää..
Sitten lopuksi vielä se viimeinen, vaikein ja rasittavin ongelma. Olen kirjoittanut itsestäni valehtelematta viisi erilaista “kuvausta” ja tyyliin “mitä olen etsimässä”. Valitettava ongelma on se, että itse en haluaisi pyytää deitille sitä tyyppiä, joka esiintyy profiilisivuillani… Olen kirjoittanut aikoinani vähintään ziljoona työhakemusta, mutta jostain syystä tämä tuntuu vieläkin vaikeammalta. Aaargh!!
Hauskaa Valentinen päivää!
Toivoo nimimerkki: “Ikuinen sinkku”.
PS. Postauksen kuvat otin juuri äsken, ihan vitsillä. Tarkoitus oli tehdä hauskoja versioita pateettisista nettideittiprofiilikuvista. Täytyy kyllä sanoa, että sexy face -poseerauksia on syytä todellakin harjoitella. Eihän noista ole mihinkään. Lisäksi Sunshinen yhteistyökyvyttömyys on ihan omaa luokkaansa. Mikä voisi olla aseistariisuvampi kuin söpö aikuissinkku ihkun kisunsa kanssa poski poskea vasten. Mutta Sunshine vaan rimpuilee ja näyttää badass-ilmeitä. Yritä tässä nyt sitten… 😀
