Voitte pakata naarausvehkeet takaisin kellariin. Olen selvinnyt huikeasta purjehdusseikkailuistani takaisin kuivalle maalle!

Oli aivan mahtavan ihana, leppoisa päivä täynnä aurinkoa, merta, kauniita maisemia ja – mikä tärkeintä – kristallinkirkkaassa vedessä uiskentelua. Kiitoksia vain kaikille, jotka tuota “kolmen saaren” -purjehdusta suosittelivat. Retki oli aivan juuri niin mahtava kuin annoitte ymmärtää!

Pikkuisen kyllä jännitti etukäteen. Täällä on ollut tosiaan ihan älytön tuuli ja parina viime päivänä puiset suuret purjehdusveneet ovat pysyneet satamassa. Olen aika nössö siinä mielessä, että helposti menee kyllä pupu pöksyyn, jos kovasti merellä keikuttaa. Aamulla satamaan fillaroidessani tein henkilökohtaisia tilannearvioita tuulen/merenkäynnin mahdollisesta senhetkisestä tilasta. Mitenkään erityisen tuulettomalta ei keli mielestäni vaikuttanut.

Tiedän, että moni saattaa ajatella, että ollaanpas sitä nyt herkkänahkaisia, jos pieni merenkäynti pelottaa. Ja kieltämättä – olisin mielelläni sellainen raisu hurjapää, joka olisi kaiken edessä vain, että huihai, antaa keikkua vaan. Toisaalta, jos ajattelee asian positiivista puolta, enpähän tarvise mitään järisyttäviä extreme-kokemuksia saadakseni pienet adrenaliini-kicksit silloin tällöin.

Olin paikalla hyvissä ajoin, että sain valloitettua itselleni mukavan nurkkauksen hyvältä paikalta, pois muiden kulkuväyliltä. (Kiitoksia vaan tästäkin vinkistä!). Se osoittautui erittäin hyväksi strategiaksi, sillä lopulta laiva oli varsin täynnä ja loppuja ahdettiin istumaan ripirinnan laivan viertä kiertäville penkeille. Itse sain nautiskella mukavasta löhöilypaikastani koko matkan ajan.

Kos Town mereltä nähtynä. Tästä kun katsoo, en yhtään ihmettele, että tuolla järjestetään paljon myös erilaisia maastopyöräilyretkiä. Aika kivat korkeuserot heti kaupungin takana.

Edessä näkyy Turkki. Kosilta on vain 25 km meren yli Turkin puolelle. Taitaa olla kaikkien täällä matkailualalla olevien yhteinen vitsi sanoa, että uimallakin pääsee yli, jos on riittävän sinnikäs. Olen kuullut tuon tosin vasta vain kolme kertaa…

Päivän filosofointeihin inspiroi meren kaikki erilaiset sinisen sävyt hilpeän heleästä turkoosista dramaattisen vaativaan musteensiniseen. En ole mikään heraldikko, mutta mielestäni ei ole mikään ihme, että Kreikan lipun sininen on tummahko ja syvä niinkuin meri tällaisena kauniina päivänä, kun taas Suomen lipun sininen tuo mieleen ennemminkin kirpeän kirkkaan pakkaspäivän taivaan… Kansan sielunmaiseman sävyjä.

Saapuessamme ensimmäiseen pysähdyskohteeseemme Pserimokseen muistelin hiukan huvittuneena Fritidsresor-oppaan selostusta, miten 18 euroa kalliimmalla hinnalla saa mm. “oppaan palvelut”. Ihan hyvä kaitsemismeininki oli laivan väelläkin. Paluuaika näytettiin kellosta ja kaikille jaettiin maihinnousukortti. Korttien avulla pidettiin lukua, ettei kukaan vain vahingossa jää matkasta.

Pserimos on pieni saari, jonka keskuksena on lähes olematon kyläntapainen taajama. Vakituisesti saarella asuu vain viisi perhettä. Mahtaa olla karua sitten, kun syys- ja talvikausi alkaa. Kiertelin hiukan paikkoja katsellen, mutta pääosa tunnin pysähdyksestä tuli kyllä vietettyä meressä. Pserimoksen rantapoukamassa on aivan mielettömän silkinpehmeää vaaleaa hiekkaa ja suojaisan muotonsa ansiosta vesi oli todella lämmintä.

Pysähdyksen jälkeen syötiin lounas laivalla. Oikein kiva piknik-tyyppinen lounas sisälsi souvlakia, tsatsikia, kaalisalaattia ja leipää.

Seuraavaksi suunnattiin Kalymnokselle. Tuolla emme kuitenkaan menneet siihen varsinaiseen kaupunkiin (ilmeisesti kovan merenkäynnin vuoksi), vaan toisella puolella saarta sijaitsevaan pikkukylään. Asia ei itseäni harmittanut – tai miksi olisikaan, kun en oikeastaan mitään erityistä ollut odottanutkaan. Sitäpaitsi pikkuisen sataman läheisyyteen oli rajattu uima-alue, jonka käsittämättömän kristallinkirkas vesi houkutteli uimaan välittömästi.

Tein kuitenkin ensin pienen kierroksen kylässä ja kävin kuuntelemassa lyhyen esityksen luonnon merisienten keräämisestä ja käytöstä. Kalymnoksella on sukellettu merisieniä jo anno datsuma. Vastustin virallista turisti-impulssia ja jätin ostamatta yhtään pesusientä kotiinviemisiksi, vaikka selostajarouva oli sitä mieltä, että sellainen on ihan paras kaikkeen pesemiseen ja jopa siivoukseen.

Viimeinen pysähdyksemme oli Plati-nimisellä saarella. Tuolla ohjelmassa oli ainoastaan ja vain sitä itseään – eli uimista. Kyllä kelpasi lillua kirkkaassa lämpimässä vedessä. (Huomaan, että käytän koko ajan sanaa “lillua” uimisen sijaan. Tänään yritin vähän kyllä oikein uidakin, mutta Välimeren vesi on niin hirmu suolaista, että siinä ennemminkin kelluu kuin ui. Siksi kai lilluminen on tuntunut kuvailevimmalta verbiltä..)

Ja jälleen päivän asu! OMG! Mutta sillähän on taas samat “vaatteet”! Haha!

Paluumatkalla pötköttelin yläkannella ja nautin auringosta. Kyllä, välillä laiva kieltämättä keikkui sen verran, että alakannelta kuului kaatuvien asioiden ääniä ja muutamat mukana olevat lapsi-ikäiset ihmiset kirkuivat riemusta (tai kauhusta, mistä näistä tietää). Keräsin kuitenkin kaiken mielenrauhani ja vältin kuin vältinkin panikoitumiskohtauksen ja säilytin päivän aikana saavuttamani tyyneyden.

Kuvassa retkilaivani Poseidon.

Takaisin hotellilla olin aikas puhki. Jännä juttu, miten sitä voikaan väsyä niin totaalisesti siitä, että kölliskelee laivan kannella ja välillä käy vähän uimassa.

Kirjoittelin vähän kortteja – tai siis tarkemmin sanottuna kirjoitin kaksi korttia ja mietin, että en taida jaksaa enää poistua hotellilta mihinkään ruokajahtiin. Ajattelin, että jääkaapissani on vielä jogurttia ja leipää ja juustoa, kyllähän niistä iltapalan saa.

Sitten heräsin ja päästin kissan ulos. Eiku tajusin, että en ole täällä loputtomiin ja komensin itselleni kampetta niskaan ja patistin ovesta ulos.

Päätin, että poikkean ensimmäiseen kivan näköiseen tavernaan, jossa näyttää olevan muitakin ihmisiä. Ei tarvinnut fillaroida montaakaan korttelia, kun sellainen tulikin vastaan. (Onpa yllättävää – haha!)

Kreikkalaisklassikoista on jo tullut käytyä läpi Horiatiki-salaatti, tsatsiki, moussaka ja souvlaki. Nyt päätin, että on aika maistaa, vieläkö Retsina maistuu samalta kuin aikoinaan Tampereella kreikkalaisravintola Antikassa työskennellessäni. Maistuu se.

Mustekalarenkaat olivat sen sijaan aivan tolkuttoman hyviä! En tavallisesti välitä kovasti friteeratuista tai paneroiduista asioista, niissä kun yleensä maistuu vain se rasva. Nämä olivat niin kevyellä kädellä käsiteltyjä, että tuoreen mustekalan maku pääsi loistavasti oikeuksiinsa!

Olipa hyvä, että tuli lähdettyä ulos syömään! Kyllä ne leivät sieltä kaapista ehtii sitten vaikka huomenna…

Huomenna olisi tarkoitus tehdä vähän pidempi fillariretki. Minne, sitä en ole vielä päättänyt!

Kolmas Kos-lomapäivä takana! Jo nyt voin sanoa, että ei yhtään kaduta, että päätin lähteä reissuun yksin. Vastoin ennakkopelkojani olen tullut ihan mainiosti toimeen itseni kanssa ja meillä on ollut oikeasti tosi mukavaa!

Ennenkuin mennään tämän päivän juttuihin, tiedotusluonteinen viesti äidille: kyllä, olen katsonut onko ilmastoinnissa säätönappulaa – ei ole. Eikä ole myöskään mitään kaukosäädintä. Ainoa säätö on pois päältä ja päälle.

Sunnuntain matkasuunnitelmassa luki: biitsipäivä + illallinen. Arvatkaa siis, mikä oli päivän pääasia. Haha!

Pitää kuitenkin sanoa vielä pari sanaa eilisillasta. Suunnitelma oli lähteä vanhaan kaupunkiin illalliselle, mutta blogijuttujen ja muun säätämisen kanssa meni niin myöhään, että päätin kävellä tuohon ihan vain lähelle haukkaamaan jotakin. Sain hotellin grand old ladyltä vinkin tässä lähellä sijaitsevasta Koako-nimisestä ravintolasta. Olen aika skeptinen tuollasiin pyytämättä tuleviin, suorastaan tyrkyttäviin suosituksiin. Yleensä on vähintäänkin oma lehmä ojassa ja kusiini kauhan varressa. Nyt ei kuitenkaan ollut parempaakaan ideaa tarjolla, joten päätin katsastaa, mikä on meininki.

Ja meninkihän oli mitä mahtavin! Aivan ällistyttävä tunne olla suht isossa ravintolassa, jossa kaikki muut asiakkaat ovat kreikkalaisia! Kävi ilmi, että siellä oli isohko seurue juhlimassa yhden perheen tyttären konfirmaatiota, mutta ei suinkaan kaikki. Jotenkin tuntuu, että on aika hyvä suositus päätyä paikkaan, jossa paikalliset haluavat syödä ja viettää lauantai-iltaa. Ja nauttimani moussaka – se oli täydellinen! En tiennytkään, että tuo kreikkalaisten kansallisruokalaji voi olla muutakin, kuin välittömät rasvaöverit aiheuttava ateriapommi. Maukasta, mausteista, täyteläistä ja kertakaikkiaan ihanaa oli eilen nauttimani moussaka.

Menee vähän ruokailupainotteiseksi, mutta pitää nyt oikein leuhkia, että tänä aamuna kerkesin aamiaiselle ennekuin fetat oli loppu. Aikainen Minttu fetat nappaa – niin se on! Mutta en vienyt viimeisiä. Ja kyllä olikin hyvää!

Vähän outoja normaaliin elämääni verrattuna nämä ateriatottumukset täällä. Yleensä en syö juuri mitään aamiaiseksi, mutta täällä tulee vedettyä kunnon mätöt. Päivällä en ole syönyt täällä kuin yhden tai kaksi voileipää ja sitten taas illalla kunnon aterian. Tavallaan voisi ajatella, että olisi järkevämpää, jos vaikka joka toinen ruoka olisi tukevampi, mutta niin se nyt vaan ei tunnu menevän. Eikä päivällä toisaalta siinä kuumuudessa ole mikään nälkäkään. Tosin ihan karsea suolanhimo on iskenyt aina iltapäivisin.

Aamiaisen jälkeen pakkailin reppuni vakaana aikomuksena suunnistaa uudelleen Lambi-biitsille, mutta tällä kertaa vähän lähemmäksi Kosia. Kun pääsin uljaan ratsuni luokse, kohtasin murheellisen näyn. Takakumi oli aivan tussuna!

Taluttelin reppanan pyörän korttelin toiselle puolelle pyörävuokraamoon ja olin ihan, että kattokaa ny, näin tässä kävi.

Meni ehkä kolkyt sekuntia, kun pyörävuokraamon setä otti fillarin haltuun ja vakuutteli, että nou hätä madam, we fix this. Ja sitten toiset kolkyt sekuntia, kun samainen setä tuli taluttaen punaista fillaria: is red bike okay with you madam? Madam oli ihan että, juu, toimii tosi hyvin ja niin uljas musta menopelini muuttui kodikkaasti kilkattelevaan ja kitisevään lähes yhtä uljaaseen punaiseen.

Lambilla esitin vaikeasti tavoiteltavaa. Kävin tsekkaamassa rantsun jos toisenkin, mutta yhdessä oli liian kivikkoinen ranta ja toisessa liikaa ihmisiä. Päädyin lopulta mukavan sisäänheittäjän ansiosta Plaza bar & cafén hallinoimalle rannanpätkälle (never underestimate the power of a good sales man!). En ollut oikeastaan ajatellut ollenkaan viettää sekuntiakaan väheksymilläni rantarivitaloaurinkopedeillä. Mutta sitten toisaalta, asioissa on aina monta puolta. Aurinkopetislummit eivät tosiaankaan kuullosta miltään tunnelmallisuuden riemuvoitolta, mutta näin yksin matkustavalle tilanteessa oli monta etua. Joista ei ollenkaan vähäisimpänä se, että viereisessä rivipetirivissä makoili kaksi reipasta ruotsalaisneitosta, joille saatoin jättää Kånkenin vahdittavaksi merilillumisen ajaksi.

Tänään tuli myös todistettua, että ikinäkoskaan ei ole liian myöhäistä oppia jotain. Päivän opetus on se, että tulikuuma rantahiekka on oikeasti tulikuumaa, vaikka yrittäisi vain ihanihan nopeasti kipaista aurinkopetin päätyyn vaihtamaan makuuasentoa. Ja että mustat lipsut ne vasta sitten kuumat ovatkin, jos ne jättää lojumaan aurinkoon. Terkuin nimim. “jalkapohjia kuumottelee vieläkin” ja “tästä lähtien laitan lipsut aina penkin alle varjoon”.

Auringonottoon liittyy monta dilemmaa. Tykkään lojua auringossa, rakastan sitä pikkuisen kuplivan kuumottavaa tunnetta, minkä paiste aiheuttaa iholla. Toisaalta kammoan, suorastaan pelkään, palamista. En varsinaisesti välitä ruskettua ihan älyttömäsi, mutta kyllähän kiva päivetys olisi ihan mukava lomatuliainen. Aikoinaan Costa Rican reissulla olin niin hysteerinen, että käytin koko ajan 50 suojakerrointa ja total sun block -voiteita. Lopputuloksena oli se, että parin viikon loman tokavikana pävänä tajusin olevani aivan valkoinen. Menin sitten aurinkoon ilman mitään suojakertoimia ja poltin itseni, en nyt pahasti, mutta ikävästi kuitenkin.

Nyt olen yrittänyt vetää vähän keskilinjaa. Kasvoille ja dekoltee-alueelle viitäkymppiä, yläkroppaan kahtakymppiä (Nivean voide saatu blogin kautta!) ja muualle viittätoista. Toivotaan, että tällä cocktaililla tulisi kiva päivetys… Vielä en nyt ainakaan ole alkanut hysterisoimaan, että eihän täällä mitään väriä näy missään.

Tadaa! Tein sen! Kävin varaamassa kolmen saaren purjehduksen ihan omin avuin. (buja, Fritidsresor!). Pikkuisen kyllä hirvitti, kun tänäänkin on tuullut niin kovasti, että suurin osa laivoista on jättänyt lähtemättä. Merikarhun ja nallekarhun risteytykseltä näyttävä laivan kapteeni vakuutti, että this boat is not going to sink. Taisi nähdä, miten valahdin kalpeksi, kun kuulin, että merellä on ollut tänään kuusi metriä korkeat aallot… Elikkä voitte tulla sitten naaraamaan tuonne Aigeian merelle, jos huomenna ei kuulu matkapäiväkirjajuttua… ehe ehe.

Päätin sitten esitellä tuon 30 cm leveän partsin oviaukkoni yhdessä illan asuni kanssa – haha!

• paita, Mintun ompelimosta
• shortsit, H&M
• sandaalit, Moheda
• korvikset (hyvin näkyy…), Glitter (saatu blogin kautta)

Ja vielä äärimmäisen taidokas close up peilin kautta… En käsitä, miten jotkut osaa tehdä näistäkin ihan kivan näköisiä kuvia!

Illalliselle läksin fillarilla, kuinkas muuten. En enää viitsi kulkea jalan lyhyttäkään matkaa, kun pyöräily on täällä niin helppoa. Kaikki pääväylät on varustettu selkeillä vaalenpunaisilla (!!) hyväpäällysteisillä pyöräkaistoilla. Ja sielläkin, missä pyöräteitä ei ole, autoilijat tuntuvat olevan todella herkkiä huomioimaan fillareilla liikkujat. Arvostan!

Suuntasin vanhaan kaupunkiin, kun se eilen illalla jäi tekemättä. Siinä matkalla tajusin, että vaikka eilen annoinkin vähän elitistisen väheksyviä kommentteja turistirihkamasta, kyllä nuo tuollaiset romukaupat kuitenkin jotenkin kuuluvat lomamatkan maisemankuvaan. Kai se on se, kun lapsena on äiskän ja iskän kanssa matkustaessa tottunut, että tällaiselta lomakohteessa pitää näyttää, että tuostakin näkymästä tulee jotenkin hyvä olo. En silti edelleenkään ajatellut mennä ostoksille. 😀

Elia-nimisestä ravintolasta sain suosituksen sekä oppaalta että täältä blogin kautta. Reippaana suunnistin kartan kanssa, mutta kun kolmatta kujaa tarkastelin turhaan, oli pakko taipua ja kysyä neuvoa. Minä kun olen aina kuvitellut, että legendaarisen surkean suuntavaistoni vastakohdaksi olisin erinomainen kartanlukija. Mutta ei, kysymättä ei olisi löytynyt.

Ruokalistalta tilasin Elia’s souvlaki -annoksen, jossa on kana-, possu- ja lammasvarras. Annos oli aivan mahtavan suuri ja kivan mallisia friteerattuja perunoita söin ehkä kaksi. Mukana oli myös kaalipohjainen salaatti, joka oli yllättävän maukasta karusta ulkonäöstään huolimatta. Pääasia oli kuitenkin vartaat ja grilliruokafanille ihanasti parilalle maistuvat mehevät lihanpalat toimivat erinomaisesti. Muutenkin grillatun ruuan tuoksu leijui houkuttelevasti koko paikan yllä.

Aivan mahtava päivä oli taas tänään! Nyt täytyy käydä kiireen vilkkaa nukkumaan, että on huomenna reippaana meriseikkailussa!