Cheap Mondayn ensi kevään muotinäytös vahvisti taas uskoa siihen, että aika paljon brändin kapinallishipistä perusfilosofiasta on jäljellä edelleenkin, vaikka fäshion-ajassa mitattuna brändi onkin ollut henkkamaukan omaisuutta jo pienen ikuisuuden. Enkä nyt siis missään tapauksessa sano, että minulla olisi mitään H&M:ää vastaan – päinvastoin – hinkusin sinne jopa vuosikausia töihin (eivät huolineet…). Mutta kun Cheap Mondayn stoori farkkualalla kaverustuneista ammattilaisista, jotka päättivät tehdä kaiken vähän paremmin, on vaan niin aseistariisuva. Miten alkuun toimintaa pyöritettiin varsinaisen päätyön ohella viikonloppuisin (ekan putiikin nimi oli Weekend) ja valikoimissa oli omien tuotoksien lisäksi vintagea ja muuta sälää.
Varsinaisesti koko juttu lähti vauhtiin, kun ensimmäiset Cheap Monday -farkut tulivat myyntiin. Sana mielettömän hyvin – eli just oikealla tavalla – istuvista, päällä mukavista sikahalvoista pillifarkuista, joilla oli cool logo ja hauska nimi, levisi suusta suuhun. Farkut myytiin loppuun sitä mukaa, kun ehtivät valmistua ilman ensimmäistäkään mainosta tai ilmoitusta. Putiikkikin oli muuttanut Essingestä keskustaan, pienelle sivukadulle, ja oli uudistuneen nimensä (Weekday) mukaisesti auki joka päivä.
Cheap Mondayn filosofia tuntui olevan hippisolidaarinen heti alusta lähtien – hinnoittelua myöten – så klart. Kaikenmoisiin kissanristiäisiin, dj-iltoihin, putiikkien avajaisiin etsetera oli kutsuttu yleensä suunnilleen kaikki ja isommissakin häppeningeissä oli hilpeä tee-se-itse kotibilemeininki. Enkä voi olla leikkimättä ajatuksella, että samalla haluttiin näyttää pikkuisen keskaria viileänkolealle ja samoihin aikoihin erittäin hypetetylle Acnelle, joka brassaili hyperkapeilla ja ruotsalaisessa skaalassa silloin ennennäkemattömän korkealle hinnoitelluilla pillifarkuillaan.
No, ihan niin ei asiat ole enää tänä päivänä. Eikä tietenkään pidäkään. Mutta kuten sanottu, onneksi kuitenkin vielä hiukan samaa huoletonta meininkiä ja trendijuttujen luovaa tulkkausta pienelle budjetille jäljellä. Aina ei tarvitse mennä sieltä, missä aita on matalin.
Ainiin, munhan piti näyttää niitä muotiviikolla otettuja kuvia ens kevään vetimistä, eikä jäädä jaarittelemaan menneistä. Tykkäsin reikä- ja pallokuoseista, värillisistä kengänpohjista, polven alle ylettyvistä kellohameista ja mattapinkeistä huulipunista.
Kuvasin vielä loppukiitoskierroksella pätkän videoo. Satuttiin istumaan tismalleen juuri bassarin kohdalla ja sen vuoksi ääni on nauhalla niin järkyttävä, ettei tosikaan! Itse filmi on kuitenkin mielestäni tosi kiva ja siinä näkyy myös vähän miesten vaatteita… Kannattaa kuitenkin painaa äänet pois, ettei mene kaffet väärään kurkkuun. Biisi on Withney Houstonin I wanna dance with somebody, jos joku haluaa hyräillä itsekseen samalla, kun katselee…
