Mintulla oli muutama tavoite ennen maratonia:

– päästä maaliin
– olla iloisella mielellä
– olla hyvässä kunnossa maalissa
– saada riittävästi hyviä viboja juoksuharrastuksen jatkamista varten

Melkein kaikki tavoitteet tuli saavutettua. Pääsin maaliin, joo, ja vaikka tunnelmat oli enemmän epäuskoisen helpottuneet kuin iloiset, niin loppujen lopuksi olin aika tyytyväinen itseeni. Matkan varrella sen sijaan ehti fiilikset vaihdella kiukusta epätoivoon. Onneksi sentään välillä juoksu kulki tolkuttomasta kuumuudesta huolimatta.

Oli aivan käsittämättömän kuuma. Mintulla tosin oli se etu, että pystyin hakemaan numerolapun jo perjantaina ja siten minimoimaan kiehuvan kuumalla lähtöalueella hengailun ennen lähtöä. Mutta silti. Ensimmäisten vajaan viiden kilometrin jälkeen tuntui samalta kuin normaalin pitkän lenkin jälkeen… Kymmenen kilometrin kohdalla ajattelin, että jos ei kohta olo parane, niin en kyllä ikimaailmassa selviä maaliin asti.

Aivan tismalleen samalla hetkellä, kun vilkaisin kylttiä, joka ilmoitti, että nyt on juostu 17 km, tajusin, että olo on ok. Tunne jaloissa ja kropassa oli ihan sama kuin treenilenkeillä (taidan olla pikkuisen hitaasti lämpiävää sorttia…). Mikä helpotus! 17 kilometristä 30 km asti juoksu sujui ihan mukavasti. Vähän otti päähän se, että urheilujuoma loppui 20 km kohdalla ja juomapisteissä tarjottiin vain vettä. Onneksi ystävälliset porilaiset tarjosivat mukanansa kantamista Gatoradeista Mintulle. Suurkiitos! (Kaveria ei jätetä tuumasivat vain)

30 km jälkeen alkoi toinen tuskien taival, jolloin mentaaliharjoitteluna oli mielikuva Mintusta Stockholm Marathon Finisher 2007 -paidassa ja mantra: “minulla on korkea kipukynnys, on on…”

Ikimuistoinen kokemus tosiaankin – ja ensi vuonna uudelleen!!

Ei muillakaan ollut ihan helppoa. Tsekkaa esim: Värmechocken skördade många offer.

Kuvat: maraton.se ja Minttu