Viimeviikkoinen Suomen reissuni suuntautui pääasiassa Tampereelle – niinkuin kerroinkin – mutta ihan ensimmäisenä vietin helteisen hemmottelupäivän Helsingissä. Ohjelmassa oli mm. kesän aikana varsin kurjaan kuntoon päässeen kuontaloni tehokuntoutus L’Oréalilla. Kaupunkifiiliksessä käyskentelyn lomassa kävin myös hankkimassa uudet aurinkolasit viimekeväisen Instrumentarium-kampanjan palkkiolahjakortilla ja nautiskelin myöhäisen lounaan Café Strindbergissä ohikulkijoita ihmetellen.
Sovittiin jo keväällä Bloggers’ Inspiration Day:ssä L’Oréalin Annan kanssa, että jos kesälomareissuni Suomeen osuisi sopivasti, voisin päästä testaamaan hiuksen rakennetta korjaavaa L’Oréal Professionnel Pro Fiber -käsittelyä. Onneksi päivämäärät sopivat ja saatoin uskoa rutikuivan ja ihanan hamppuisen tukkani Annan ammattitaitoiseen ja hellään hoivaan.

Pro Fiber käsittelyn idea on se, että ensin kampaajalla tehdään hiusten kuntoarvio ja sen perusteella tehohoito. Rakennekorjauksen perustana on kaksitehoinen, L’Oréalin patentoima molekyyli, joka sitoo hoitavat ja korjaavat ainesosat hiukseen. Teho kestää noin neljä shampoopesua ja koko homman juju on se, että kampaamossa valitaan oikeat kotihoitotuotteet: shampoo, hoitoaine, naamio ja jätettävä hoito, joiden avulla tulosta voidaan ylläpitää. Joka neljännen shampoopesun jälkeen hiuksiin laitetaan Re-Charge -ampulli, jonka avulla Pro Fiber -rakennekorjauksen tuloksia voidaan palauttaa.
L’Oréal Professionnel Pro Fiber -sarjassa on omat tuotteet vain vähän vaurioituneille (punainen pullo), jo melkolailla kulahtaneille (turkoosi pullo) ja lähestulkoon toivottomille (violetti pullo) hiuksille. Ylhäällä vasemmalla on “ennen” kuva hiuksistani. Ei taida tulla minään yllätyksenä, että allekirjoittaneelle määrättiin se kaikkein tehokkain versio aineista.

Huomasin eron hiusteni kunnossa jo oikeastaan ennen kuin edes näin tai koskin niitä. Annan pestessä pois vaikuttavia aineita tunsin aivan selvästi, miten poikkeuksellisen takuton ja ihanan raskaasti hiukseni soljuivat huuhtelun yhteydessä.
Ensimmäinen kosketustuntuma on myös aivan mahtava – en voinut uskoa, että minun hiukseni voivat olla niin pehmeät, liukaat ja miellyttävän mukautuvat. Kampaamattomat märät hiukset eivät yhtäkkiä muistutakaan ikääntyneen rastafarin kuontaloa – vaan kampa liukuu pehmeästi läpi. Hiukan kosteanakin hiukset näyttävät pehmoisilta ja hengissä olevilta. Muotoilun jälkeen en ole tunnistaa terveen kiiltävää, silkkimäistä hiuksistoa omakseni. Aivan fantastista!

Kotihoitoon sain keskitason shampoon (turkoosi pullo) ja muut tuotteet violettia, tosi vaurioituneelle tukalle tarkoitettua sarjaa.
Vielä en ole ehtinyt testata Re-Charge -ampulleja – en pese niin hurjan usein hiuksiani – mutta shampoo ja hoitoaine on ollut jo käytössä. Ainakin toistaiseksi hoitotulos on pysynyt aivan loistavasti. Olen ollut tosi tyytyväinen siihen, miten hiukseni kiiltää pehmeästi ja luonnollisesti. Tosi suuri ero siihen himmeään mattaan kauhtanaan, millainen tukkani oli aikaisemmin. Aivan ihanaa on myös se, että hiukset eivät ole tuskallisesti takussa koko ajan. Jopa hiusten pesu on nyt ihan mukavaa!

Tukka hyvin, kaikki hyvin -asenteella läksin fiilistelemään kesä-Hesaa. Joku oli uskotellut mulle, että Helsingissä (ja muutenkin Suomessa) on tosi kylmä. Niinpä pistin päälleni pitkähihaisen neuleen – onneksi aika ohuen – ja farkut plus tennarit. Hikoilin kuin pieni possu koko päivän! Haha! No, en valita – ei näistä lämpimistä enää kauaa ole vaivaa.
Seuraava pysäkki oli Aleksanterinkadun Instrumentarium. Olin kuullut, että siellä pitäisi olla Suomen paras aurinkolasivalikoima, joten sinne siis.

Valikoima oli mielestäni ihan jees – vaikka kaikkien kehujen jälkeen odotin ehkä jotain enemmän. Toisaalta sesonki alkaa olla nyt lopuillaan. Ehkä iso osa aurinkolaseista on jo myyty parempiin koteihin ja jäljellä oli vain pahnan pohjimmaiset.
Testailin aika monia malleja. Superpyöreät poskeni on aina ongelma mitä tahansa kakkuloita tai aurinkolaseja valitessani. Monet pokat tökkää kiinni poskiin heti alkujaan, toisten kanssa menee hyvin siihen asti, kun päätän hymyillä. Ja minähän tunnetusti hymyilen varmuuden vuoksi koko ajan.
Yllä oleva nelikko pääsi loppusuoralle. Vasemman yläkulman Michael Kors -laseista tykkäsin itse asiassa tosi paljon, samoin oikean alakulman Prada-arskoista. Kissamaiset viininpunaiset pokat (Versace) olisivat toimineet ilman hymyä, vähän samaa vikaa oli vasemman alakulman superviileissä Pradan aurinkolaseissa. Viimeksi mainitut olisin ihan välttämättä halunnut, mutta kun ei sovi päähän, niin ei sovi.

Päädyin sitten lopulta juuri tismalleen niihin Ray Banin pyöreähköihin, vaalean liilan sävyisiin peililaseihin, joihin iskin silmäni jo Instrumentariumin pisteellä Bloggers’ Inspiration Dayn aikana. Nyt vajaan viikon laseja käytettyäni voin todeta olevani supertyytyväinen päätökseeni hankkia yhdet vähän hassut hippiarskat täydentämään muuten aika klassista ja konservatiivista aurinkolasivalikoimaani.
Ihan täysiä pisteitä en kyllä anna Instrumentariumin palveluasenteelle. Asiakkaita oli toki jonkinverran, mutta ei mitenkään tungokseksi asti. Myyjiäkin näki pyörimässä, mutta heidät piti aina pyydystää uudelleen, jos sattui olemaan toinenkin kysymys. Jononumero ei liikkunut ja kassallakin sai odotella hyvän tovin. Kovasti olisi helpottanut, jos edes joku olisi tullut varmistamaan, että en ole esimerkiksi sattumalta muuttunut täysin näkymättömäksi kauppaan astuessani.
Tosin se aikuisempi tumma rouvashenkilö, joka lopulta tuli kassalle, oli kyllä superystävällinen ja fiksasi aurinkolasit niin ihanan hyvin istuviksi, etten tiennyt moisen olevan mahdollistakaan. Nyt tekisi mieli viedä kaikki muutkin aurinkolasini hänelle säädettäväksi.

Kaikessa hemmottelussa ja shoppailussa meni oma aikansa, joten päädyin lounaalle vasta iltapäivän puolella. Halusin ehdottomasti istua ulkona, kun oli niin upea ilma. En ole mikään suuri Helsinki-asiantuntija, joten suuntasin ainoaan paikkaan, jonka tiesin, eli Esplanadille.
Kaikki terassit olivat aivan täpösen täynnä. Ilmeisesti kukaan muukaan ei ole vielä kyllästynyt kesään ja aurinkoon. Kävi kuitenkin ihan huipputsägä sillä yksi pöytä tyhjeni juuri sillä sekunnilla, kun tiirailin paikkaa Café Strindbergin terassilta.

Talon Club Sandwich tarjoillaan ihanasti perunalastujen kanssa. Koko päivän hikoiltuani tuntui, että tuo oli juuri se suolatankkaus, jota kaipasin. Itse sandwich oli myös hyvää ja raikas lasillinen Pinot Griziota kruunasi Helsinki-päiväni.