Kai te olette kaikki kuulleet, että elämää ja etenkin työuraa tulisi suunnitella? Ilman tavoitteellisuutta ja selkeitä päämääriä sitä vain ajautuu ajelehtimaan sinne tänne – ja riski, että koko elämä hukkuu johonkin haahuiluun, kasvaa olennaisesti.
Meillä on aina puhuttu paljon elämänvalinnoista ja siitä, minne kukin haluaisi olla menossa. Ja khyyllä kai sieltä jonkin pläänin tapainen saattaa hahmottua Mintullakin – ainakin sitten jälkikäteen. Täytyy kyllä tunnustaa, että välillä poden melkoisen huonoa omatuntoa siitä, että olen tällainen tuuliviirihippi. En mitenkään vailla suunnitelmia, mutta niiden toteutumisprosentti on kyllä ihan hävettävän alhainen. Ei niin, että se itseäni mitenkään häiritsisi – päinvastoin – kivaa on ollut, ainakin pääosin, tässä elämän vuoristoradassa, mutta aika surkea esimerkki taidan kyllä olla…
Joillekin elämän suunnitteleminen ja selkeä tavoitteellisuus tuntuu toimivan mainiosti. Ehkä teen jotain väärin? Nyt juuri äkkiseltään en kykene muistamaan ainoatakaan merkittävää asiaa (opintojen lisäksi) elämässäni, joka olisi toteutunut tai johon olisin päätynyt tavoitteen asettamisen jälkeen. No okei, opinnot – ne kaikki kolme lukion jälkeen läpikäymääni – ovat toki olleet tärkeitä juttuja ja niihin en ole vain ajautunut, vaan oikeasti kieli vyön alla ensin hakenut ja sitten tehnyt hikipäässä duunia, että olisin valmistunut.
Osaan kyllä pienemmissä asioissa ajatella tavoitteellisesti ja edetäkin mitenkuten suunnitelmallisesti. Jotenkin kuitenkin big picture on vaikeampi hahmottaa. Olisi jotenkin hienoa, että olisi vaikka sellainen haave, että haluaisi surffiopeksi tropiikkiin tai keramiikkamummoksi Gotlantiin tai perustaa luomutilan tai omistaa elämänsä huono-osaisten lasten auttamiselle. Ja sitten tekisi kaikkensa, että pääsisi kohti tuota tavoitetta. Olo tuntuu aika mitättömältä, kun suurin haave on se, että vois tässä mukavasti elellä ja ehkä keväämmällä käydä Karkin ja Peetun kanssa jossain reissussa.
Tuntuu, että kaikilla fiksuilla ihmisillä on joku agenda, mitä he haluavat elämässään saavuttaa. Haluan olla fiksu ihminen, mutta mission löytäminen vaikuttaa haasteelliselta. En mitenkään (välttämättä) haluaa muuttaa maailmaa, jäädä historiankirjoihin tai edes kirjoittaa sitä kuolematonta romaania, mutta jotenkin tuntuu, että ihan oikeasti pitäisi lopettaa “päätyminen” asiasta ja elämänvaiheesta toiseen ja oikeasti tehdä asialle jotain.
Vai onko se täysin mahdotonta?
Kuva: Doghousediaries
12 Comments
Tunnistan kyllä ajatuksesi. Mutta silti, mä kyllä vierastan kovin tiukkaa elämänsuunnittelua – elämää voi joka tapauksessa hallita vain osin, ja jotenkin kovin tietoinen tavoitteellisuus tuo mieleen ajatuksen, mitä sillä halutaan peittää – ahdistusta kuolevaisuudesta? Suorittamista elämässä riittää muutenkin. Toki tiettyjä päämääriä kannattaa tietenkin asettaa (miten kouluttaudun, onko tavoitteeni perusta perhe vaiko ei), mutta tämä “lammasfarmariksi Loviisaan” -osasto on jotenkin naistenlehdistä reväistyä. Jos on tyytyväinen elämäänsä, miksi ihmeessä täytyisi haluta että haluaisi jotain spesiaalia.
Välillä tuntuu, että mitä enemmän jotain suunnittelee sitä varmemmin asiat menee jotenkin toisin. Siis ihan hyvin on mennyt kuitenkin, mutta välillä tuntuu, että olisko sitä helpompaa elää, jos olis joku lammasfarmihaave, jota kohti puskea? Mutta toisaalta sitten taas tuollaisten tavoitteiden asettaminen vain niiden itsensä vuoksi ei varmasti toimisi sekään. Ehkä mun vaan pitäisi alkaa taas opiskella. Haha!
Hyvä kirjotus! Mä olen myös päämäärätietoisesti hakenut paria isompaa asiaa aikanani. Nyt olen ollut samassa työpaikassa 15 vuotta, eikä mulla ole mitään erityistä hinkua eteenpän. Arki rullaa mukavasti, ei ole mitään Valloitan Himalajan-fiilistä!
Miehen kanssa aina jutellaan, että jos voisimme tehdä ihan mitä vain työtä, johtaisimme pientä perhehotellia jossain lämpimässä maassa. Siellä olisi kaikki kohdallaan, ympäristö, palvelu, ruoka. Siitä puhutaan joskus pitkät pätkät ja suunnitellaan hotelliamme… : )
Ihanaa – teillä on hotellihaave!! Muistathan sitten laittaa osoitteen ja muut yhteystiedot, niin tulen sinne sitten miettimään omia elämäntavoitteitani… 🙂
On varmaan hyvä olla jonkinlaisia päämääriä ja suunnitelmia omaan elämäänsä, mutta ei niin, kuin olen nähnyt eräänkin ihmisen elävän elämänsä; unohtaa elää sillä välin kun tavoittelee sitä jotain. Ei siis “sitkun”-elämää vaan mieluumminn “nytkun”- asenteella.
Itse olen vähän sellainen projekti-ihminen, että mulla on yleensä aina jotain tavoitteita, useimmat kuitenkin lähitulevaisuuteen liittyviä, siis max.vuoden – kahden päähän ulottuvia. Ja harvemmin ne mitään kovin yleviä on…
Ja onko sillä oikeastaan niin väliä, onko mitään hienoja tavoitteita, pääasia että ihminen on tyytyväinen elämäänsä, ei unohda elää sillä välin jos tavoittelee niitä suuria vuoria, muttei elä myöskään niin, että elää vain hetkessä, ilman vastuuta huomisesta. Ymmärtääköhän tästä mitä tarkoitan…hih?
Hyvä kirjoitus ja laittoi ajattelemaan!
Ihan totta – kyllä kai tässäkin (niinkuin niin monessa muussakin asiassa!!) tärkeintä on balanssin löytäminen. Eli on hyvä, jos on vähän ja itselle sopivasti haasteita & tavoitteita, muttei liikaa niin, että niihin aivan hukkuu ja missaa koko tässä hetkessä olemisen. Itse olen aina ollut aika vahvasti “nytku” -ihminen. Välillä vaan tulee sellainen olo, että missaanko jotain oleellista tai jääkö joku huikea potentiaali käyttämättä, kun en ole suunnitelmallisempi.
Hyviä pointteja, itse sitä on vähän liikaakin sitku ja varsinkin mutku… Eli pitää opetella enemmän nytku-asennetta!
Jee, mutku-ihmisestä nytku-persoonaksi =)
Eiköhän se kuitenkin Minttu ole parempi juuri niin kuin, mitä sinäkin sanot nyt olevasi! Eipähän ainakaan missaa tästä parhaillaan kulkevasta hetkestä mitään!
Nytku-asenteella ei tosiaan missaa tätä hetkeä – mikä on tietty tärkeintä – mutta välillä tulee olo, että ilman jotain mahtavaa missiota saattaa missata jonkin huikean tulevaisuuden, josta ei olisi voinut uneksiakaan…
Mulla taitaa olla joku kriisi… Haha!
Nytku on tosi hyvä ja jees, mutta haluaisin kyllä myöskin (ehkä) oppia hiukan ainakin sitku-asennetta… Siis tässä hetkessä eläminen on hieno asia, mutta just nyt tuntuu, että kaipaisin jotain vähän suurempaa haastetta…
Ihan samat fiilikset täälläkin! Jotenkin ahdistaa, kun itsellä ei ole sitä yhtä tiettyä intohimoa tai haavetta, jota kohti puskea. Olen analysoinut tämän ahdistuksen jonkinsortin kolmenkympin kriisiksi, mutta ehkä tämä ei olekaan niin vakavaa. Aion sinun ja muiden kommentoijien inspiroimana myös ryhtyä mutku-ihmisen sijaan nytku-ihmiseksi ja ehkä lisätä sopivan määrän sitku-asenettakin mukaan pakettiin! 🙂
Kai se jostain kriisistä aina vähän kertoo, kun tällaisia asioita alkaa mietiskellä… Onhan se hyväkin ajatella miten sitä haluaa elämäänsä elää, vaikka just sillä hetkellä se saattaisikin ennemminkin ahdistaa.
Tsemppiä Katri! 🙂