Syksyn pimeinä iltoina on ihan ykkösparhautta kaapata mukaansa hyvää seuraa ja piiloutua hetkeksi leffateatterin pimeyteen. Varsinkin elokuvat, jotka antavat mahdollisuuden unelmointiin ja ihanaan lepohetkeen kaikesta siitä, mikä näin syyspimeällä tuntuu erityisen mäntiltä, toimivat terapiaakin tehokkaammin.

Breaking Dawn on täydellinen tällainen elokuva.

En ole lukenut Twilight -kirjoja ja leffoistakin olen nähnyt mielestäni vain kaksi ensimmäistä. Sen sijaan olin lukenut joitakin leffa-arvosteluja ja todennut, että jopa sarjan fanisivustolla tämä viimeisin elokuva on saanut aivan käsittämättömän huonot arvostelut. Yleensä sentään fanit ymmärtävät olla innostuneita ja arvostavia vähän keskinkertaisemmankin tekeleen edessä. Niinpä etukäteen odotukseni olivat aika nollassa. Että ylipäätään tulin nähneeksi koko leffan, johtuu yksinkertaisesti siitä, että sekä Karkki että Peetu ovat perus-Twilight faneja: kirjat on luettu läpi vähintään ziljoona kertaa ja edelliset elokuvat katsottu niin monta kertaa, että kukaan ei pysy enää laskuissa.

En siis odottanut mitään erityistä – ja yllätyin iloisesti. Ehkä kokemus oli vähän saman suuntainen kuin joskus aika monta vuotta sitten, kun kävimme tyttöjen kanssa katsomassa uusia Disneyn piirrettyjä. Tykkäsin ihan oikeasti jostain Pocahontaksesta ja erityisesti siitä, missä oli se ninja-tyttö… Silloinkaan en oikeastaan odottanut mitään, mutta kyllä klassiset kauniit tarinat rakkaudesta, uskollisuudesta, ystävyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vaikeuksien voittamisesta toimii aina. Cheesy – varmasti – mutta toimii silti (tai just siksi??).

Sitäpaitsi Breaking Dawn on visuaalisesti niin ihana, että sen voi katsoa pelkästään sen vuoksi!

Leffaseurana Peetu, Karkki ja Karkin bf. Tytöt olivat juuri niin kritiikittömän ihastuneita ja twilight-high elokuvan jälkeen kuin olettaa saattaakin. Eikä Erickään lähettänyt mielestäni kuin yhden tekstarin leffan aikana… 🙂