Vähän tuntuu nurinkuriselta ommella kukkamekkoa nyt, kun kesä ja pahin kukkahysteria ovat enää kaihoisia muistoja. Hyvissä ajoin maaliskuussa ostettu kukkakangas ehti valitettavasti vanheta niin kauan, että koko kukkamekkotrendi alkoi pahasti puuduttaa. Joskus touko- kesäkuussa leikkasin mielestäni edelleenkin oikein kauniin värisestä puuvillakankaasta valitsemani 50-lukuisen mallin. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo niin kyllästynyt kaikenmaailman kukkahärpäkeisiin, että ompelukoneen kaivaminen esiin ei mitenkään erityisesti houkuttanut.
Peetu kuitenkin painosti aikansa ja tuumasin, että parempihan tuo on ommella läjään, kun on kerta leikattukin. Jo kaavojentekovaiheessa ihmettelin erikoista hiharatkaisua, jossa kimonomainen hiha muodostetaan kulmikkaan kainalokaitaleen avulla.
Miehustassa on sekä etu- että takakappaleen puolella lokonen, johon kainalokaitale olisi tarkoitus upottaa.
Aikani käänneltyäni ja väänneltyäni palasia, tulin mielestäni varsin fiksuun ja kätsyyn ratkaisuun. Kaikki monitahokkaan sivut jopa matsasivat miehustan lokosiin. Valitettavasti sovitusvaiheessa tajusin ommelleeni pikkuiset pykäset, jotka törröttivät ulos kainalon molemmin puolin.
Vahvistin itseäni suurella kupillisella mustaa kahvia, mutta lopulta oli pakko turvautua luovaan ongelmanratkaisuun. Eli oikomiseen. Kainalokaitaleen kulmat saivat kyytiä, koska edes lehden kuvaa katsomalla en pystynyt hahmottamaan, miten läpyskä olisi ollut tarkoitus ommella. Joku 50-luvun kaavoihin perehtynyt saa mielellään valaista aiheessa!
Ehkä olisin voinut lukea lehden ompeluohjeetkin oikein. Mutta en lukenut. En ole koskaan ennenkään lukenut…
Ihan siististi hiha istahti paikalleen oikomisen jälkeen. Kuvasta ei saa kovin hyvin selvää, mutta kimonohiha muodostuu miehustasta ja kainalokaitaleesta ihan kätevästi.
Melkein valmis! Hihan suut on kääntämättä ja pääntien kaitale kiinnittämättä, vuorikin on kiinni vain neuloilla ja muuta pientä säätöä, mutta eiköhän tästä vielä mekko tule. Ja eikös nuo värit ole ihan syksyiset?
